Talven ihmemaa – Mäntyperän kuulumisia


Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta

Kuu, tuo kelvoton möllötin on nyt valvottanut monta yötä. Eihän se varsinaisesti haittaa, kaunistahan tuota on katsella kuulakasta talviyötä, haalistuneelta taivaankannelta tähtiä laskea ja turhaan niitä revontulia toivoa.

Hanki, se kymmensenttinen, kimaltelee yövalaistuksessa, koivun hennoissa oksissa säihkyvät  pienen pienet värikkäät timantit. Kuura kutoo joka oksan valkeaan huntuun, joka sitten aamuauringossa sataa maahan säteilevinä hiutaleina.

Kuun valossa saattaa nähdä välähdyksen varpuspöllöstä, kun se kantaa saalistaan pihan pönttöön, omaan jääkaappiinsa. Tai kuulla kaukaa helmipöllön heikkon puputuksen kosken kohinan takaa. Ja se koski, kohta se on taas ihan mahdottoman kovan jääkannen alla. Silloin sen ääni muuttuu kumeaksi. Saukko siellä laskee luikua, viilettää villinä pitkin joen jäätä, sukeltaa hankea pitkin kuin ohjus  ja pulahtaa lopulta alajuoksuun.
Koskikara niijailee kivellä joka on saanut piparkakkukaulukset, lasinkirkkaat ja säännölliset. Sinisorsaa ei ole nyt näkynyt. Liekö paleltunut, jäätynyt kiinni rantaruohikkoon ketulle eineeksi. Tai minkille, jonka jälkiä rantamailla myös päivittäin näkee.

Mäntyperän eukko menettää pikkuhiljaa mökkinsä oraville. Ne ovat keksineet asustella tuolla keskentekoisessa vintissä, siellä on mukava myllätä vähissä villoissa. Haju on joskus suorastaan hirveä! Eipä ole eukko tohtinut hinteliä tikkaita vinttiin kiivetä tuhoja katsomaan, sen tietää ennestään, että kun kattoluukun avaa, revityt villat saa silmilleen heti.

Ovathan siellä toki tiaisetkin hommissa. Joskus aikanaan eukko yritti kiinnittää irtonaisia villalevyjä väliseinään tervapahvilla ja alumiinipaperilla, vaan ylös asti ei ylettänyt. Ja kun seuraavan kerran yritti taas vinttirakennushommiin huomasi, että entinen työ oli jo tehty turhaksi. Ei taida auttaa vaikka tänään on se 112-päivä…

Oravia on todella paljon. Kerralla näkee helposti 5-8 otusta, jotka leikkivät männyn rungoilla, kiipeilevät tuvan seiniä, kurkistelevat ikkunoista ja tyhjentelevät linnunruokinta-automaatteja. Taikka parhaimmillaan kiusaavat kissaa. Välillä naruttavat sen niin korkealle puuhun, että eukon tekisi todella mieli soittaa tuohon yllä olevaan numeroon, mutta toistaiseksi on malttanut odotella, että Harmi peruuttelisi itse alas.

Sen ilme siellä korkealla on näkemisen arvoinen. Se on selvästi pikkuisen harmissaan tultuaan narratuksi liian korkealle, kuitenkaan pokka ei petä. Siellä se katselee huoletonna maisemia, ja selvästi kuitenkin arvioi oksia, lähipuita ja kynsien kestävyyttä. Alas se tulee vasta, kun eukko ei ole katsomassa.

Onhan täällä muutakin maiseman kaunistusta oravien ja Harmin lisäksi. Tänä aamuna kaurakasalla tappeli yhtä aikaa kuusi kaunista pihalintua, närhiä! Ja kun ne saavat kupunsa täyteen, paikalle saapuu nauraaräkättävä harakkaparvi metallinkiiltoisine pyrstöineen.

Pihapiiriä on kiertänyt silloin tällöin iso kissa, ilves. Se huolestuttaa eukkoa, en tahtoisi päästää Harmia ulos  – ainakaan yöksi. Harmi on laajentanut kulkureittiään, kerran näin sen kipittävän rajan taakse kuoppaa kaivamaan. Toki siisti kissa jätöksensä sielläkin peitti, mutta omalla puolella rajaa kasat ovat kasvimaalla kukkapenkissä  – pitäisköhän kittää lannoittajaa!

Olen hyvin tyytyväinen siitä, että Harmi viihtyy yksinään tupasilla. Kun pakkaan autoon tavaroita lähteäkseni kirkolle, niin viimeistään siinä vaiheessa kun käynnistän auton lämpiämään Harmi pujahtaa oven rakosesta sisään nokosille. Joskus jopa niin, että luulin sen jääneen ulos, mutta kaupasta tultuani se olikin eteisessä vastassa hartaasti venytellen. Hyvä kissa, sellainen vahemmän harmillinen.

 

Nuoriso viipyi muutaman päivän Mäntyperällä, ja eukko sai taas paljon oppia netin käytössä. Tasapuolisuuden nimissä sai itse neuvoa lihapiirakoiden tekoa. Aika kivaa.

Ja sekin oli kivaa, että hirveen yksinkertainen kantarellikastike maistui. Ei siihen turhaan mitään kermoja lotrattu, mausteetkin ihan minimaaliset. Joskus se yksinkertainen saattaa olla välillä hyvääkin tässä ihmeellisten nykyruokien maailmassa. Ja siksipä eukko yrittää tänään tehdä röpörieskaa. Jos onnistun, olen tyytväinen, tosi tyytyväinen!
Nuoriso toi kasvihuonekasvatuksen toivossa ihmesiemeniä  – niitä oli kuulema jo pantu multaankin omassa kodissa, vaikka entuudestaan tietää, että se on turhaa. Totta on, että valon lisääntyessä eukkokin taas tutkii kaktuksiaan nuppujen toivossa.

Kylmässä kamarissa daaliat ja joriinin juuret ovat alkaneet työntää hentoja vaaleanpunaisia kevään viestejä. Ruukkuun kokeeksi syksyllä pannut pikarililjan sipulit ovat jo alkaneet kasvaa. Lahjaksi saatu kevätesikko kukkii kauniisti ikkunalla, vaikka pakkanen kutoo viereen kuurankukkia.

Syksystä asti kukkinut syklaami piilottelee tummanvihreitten lehtiensä alla kahta kukkaa ja orkidea, siinä on kukkavana! Silti maltan takuulla mieleni, enkä pane yhteenkään ruukkuun vielä mitään ihmekurpitsan siemeniä!

Mutta joskus tulee ihan hirvee hinku ostaa kukkia maljakkoon! Tällä kertaa ne ovat ihmeellisiä tulppaaneja, vaaleanpunaisia röpöreunaisia ja hyvin kestäviä. Piirränpä tähän kuvan niistä, olkoon ne Ystävänpäivä-tervehdykseni Sinulle, lukijani!

Mantptalvenihmemaa
Närhit ovat kiivenneet tuuheaan kuuseen ottamaan aurinkoa, pakkasta on  -17,4. Vielä on pantava talvipalttoo päälle postilaatikolla käydäkseen, mukavaa helmeilevää helmikuuta!

Vastaa