Muistoja ja tätä päivää Lemin musiikkijuhlilta

Teksti Sirkka-Liisa Vaalivirta

Ajatella, että tätä herkkua on ollut tarjolla yli kolmekymmentä vuotta! Siinä Lemin upean kirkon pihamaalla monenlaiset  mukavat muistot heräsivät henkiin, musiikkijuhlien alkuvuosille ajatuksissani jouduin.

Tänä vuonna juhlilla esiintyi kansanmusiikki-duo Maria Kalaniemi & Timo Alakotila.

Tänä vuonna juhlilla esiintyi kansanmusiikki-duo Maria Kalaniemi & Timo Alakotila. Kuva Lemin musiikkijuhlat/Tarja Lindfors.

Silloin vuosia sitten oli vielä äiti kaverina, oli kohtalasen tuore ajokortti ja  omaa rahaakin. Niinpä tuli käytyä tässä uskomattoman kauniissa kirkossa erilaisissa konserteissa ja jopa musiikkiristeilyllä Lappeenrannassa. Joku kysyi, että kuuluiko risteily todella musiikkijuhliin, mielestäni kyllä.  Muistoissani siellä esiintyi melko vapaamuotoisesti puhallinyhtye, lienenkö oikeassa tai väärässä.

Tällä kertaa ajelimme perjantai-illan kansanmusiikkia kuuntelemaan. Ohjelmassa oli Maria Kalaniemi & Timo Alakotila -duon ”Kuujärvi”-konsertti. Nämä arvostetut ja palkitut taiteilijaprofessorit ovat soittaneet yhdessä jo 27 vuotta, eteenpäin tavoitetta on vielä pitkälti!

Maria Kalaniemi muistetaan parhaiten varmaan Kultaisen harmonikka-kilpailun voitosta 80-luvulla. Hän on opiskellut myös Sibelius-Akatemiassa harmonikan soittoa, ja kehitellyt vuosien mittaan omintakeisen tyylin soittaa.

Eikä laulukaan ole hänelle vierasta, sen osoitti tämäkin konsertti.

Eikä laulukaan ole hänelle vierasta, sen osoitti tämäkin konsertti. Kuva Lemin musiikkijuhlat/Tarja Lindfors.

Timo Alakotila on hyvin monipuolinen musiikki-ihminen.  Hän on mukana monissa yhtyeissä, opettaa ja säveltää, tuottaa ja sovittaa. Konsertista varmaan kuuli myös sen, että hän on kehittänyt  kansanmusiikki-improvisaatiota. Monin paikoin yhteissoitossa maistui leikittely  – jos minä soitan nyt tällä tavalla, mitenkäs sinä vastaat siihen!

Konsertti alkoikin mielenkiintoisella harmonikka-improvisaatiolla, jossa ihan näki, kuinka tuuli leikitteli rantapellon yllä leijuvan sumun helmoilla. Antoi välillä usvan rauhassa levätä mattona kesäkukkien yllä, nykäisi äkisti helmasta, venytti veden ylle.

Kohta piano yhtyi kesäillan tunnelmaan, ja linnun (liekö ollut punarinta, kun niin helskyi!) laulun mukana kuulin selvästi keveästi tanssahtelevat askelet rantalavalta.

Osioon sopivana kuultiin myös Ballaadi Jepualta. Tässä Maria Kalaniemi lauloi lintusen lailla kauniisti ja herkästi, ruotsinkielisistä sanoista en aivan saanut selvää, mutta siinähän juju onkin, voi kuunnella ja kuvitella. Minusta lintu lauloi luottavasti ja huolettomasti, ja taivas oli yllänsä vaatteena.

Tunnelma oli herkkä. Ulkona jo hiljaista, ja kirkossa lauloivat linnut, kunnes sitten kesä vaihtui ”Syyssoittoon”, piano vuodatti virtoja  yli kivikkojen, paiskoi puuskittaisena  tuulena märkiä lehtiä ja hiljeni viimein viimeisenkin lehden pudottua puusta.

”Vaiennut viulu” on jäänyt ohjelmistoon sen ensikuulemisesta asti. Piano aivankuin tipputteli kyyneleitä, istuin saattoväkenä väkevien tunteiden vallassa. Miten tästä tunteesta päästiinkään niin kauniin sillan kautta ”Siniseen huvimajaan”! Haitari tanssahteli mukana pienin  hauskoin hyppyaskelin, pienellä flirtilläkin.

Taisi olla muuten ensikerta elämässä, kun join väliaikakahvit kirkon samaloituneella kiviaidalla kahvimukia tasapainotellen. Senpä jälkeen Maria Kalaniemi istuskelikin  sänkys laidalla, suomalainen kansanlaulu Torniojokilaaksosta. Odottelin meänkielistä esitystä, mutta mainiostihan tuo hoitui toisella kotimaisellakin.

Piano vuorostaan vaikersi ja venytteli kohta pikkusen selkävaivaisena.

Piano vuorostaan vaikersi ja venytteli kohta pikkusen selkävaivaisena. Kuva Lemin musiikkijuhlat/Tarja Lindfors.

Varmaan jokainen, jolla semmoista vaivaa on ollut sävähti jokaista äkäistä kipupiikkiä, yksittäistä, korkeaa, pianon iskua! Vaiva vaihtui Hautamaan menuettiin. Hautamaata kuulema pelättiin Kaustisilla, jossa ei juuri nuotteja soitossa tarvittu,  Hautamaa soitti niin nopeasti, etteivät toiset ehtineet oppia!

Kieltä ei tarvinnut ymmärtää vanhassa kansanlaulussa, ”Herrojen kanssa pellon laidalla”, tässäkin alkuperäis-muotoisessa kävi ihan yhtä huonosti! Ja voi sitä Ellin polkkaa, kylläpä oli kipakat kintut Elliilä. Soittokin tuntui kilpasoitolta, kumpi ehtii enemmän lurittaa! Ja heti perään haikea, alakuloinen romanilaulu ”Olin sairas,kun luokseni saavuit”.

Varsinainen konsertti päättyi Unto Monosen ”Satumaa”-tangoon. Näillä tangonaskeleilla en ihan satumaahan asti osaisi, ammattilaiset pitäisi olla asialla. Niin oli mahtavia pyörityksiä, kaarroksia, iskuaskelia ja taivutuksia, joskus jopa riitasointuisia ärräpäitä  – liekö ollut purkkaa lattialla!

Kotimatkalla aurinko laski kultareunaisten pilvien syliin. Oli mukavasti ihmetystä täynnä oleva mieli  – mitenhän olisivat improvisoineet tuonkin ilta-ihmeen.

kuujarvi2

Vastaa