Talvi hiipii Repovedelle

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Lokakuun viimeinen päivä antoi auringon paistaa kirkkaalta taivaalta. Hieno ilma tikkojen hakata kelopuiden kylkiä kaikessa rauhassa Repoveden kansallispuistossa.

SSCN0244

Syyslomat oli pidetty, eikä uusilla parkkipaikoilla muita autoja näkynyt. Kesällä on varmaan ollut vilskettä, parkkialueita on laajennettu, tehty ihan uusiakin. Jopa kioski on ilmestynyt  retkeilijöitä palvelemaan. Suljettuhan se nyt oli tietenkin.

Ketunlenkille lähdettiin. Routa rapisi jalkojen alla kun lähestyimme ketun lossia. Toiselle rannalle pääsee omin voimin muovitetusta vaijerista kiskomalla. Ainakin näin syksyllä mukaan on syytä ottaa vedenpitävät hanskat. Muutoin sormet saavat tosi kylmää kyytiä tässä hommassa!

Vastarannalla odottaa poltettu metsä. Maassa makaavat mustuneet rungot, muutama tyveltä musta puu on pystyssäkin, ja ryteikön ylle on alkanut nousta uusi nuori metsä. Keväällä tässä on varmaan kukkinutkin jotain, nyt näky on alakuloinen.

Vedet ovat aika korkealla. Rantalouhikosta oli vaikea löytää jalansijaa varsinkin korkean punaisen kallion juurelta, jossa astinkivet olivat kirkkaitten laineitten alla.

SSCN0249

Pikkupakkaset olivat rakentaneet kallion ulokkeille jo kirkkaita jääpuikkoja, eikä kiven pinnasta pystynyt tukea ottamaan, se oli läpinäkyvän jääkuoren liukastama.

SSCN0248

Polut Repovedellä on hyvin merkittyjä, toisaalta ne ovat leveitä ja paljon kuljettuja, joten merkkejä ei aina tule katsottuakaan.

SSCN0247

Varsinkin, kun kulkureitit ovat juurakoitten ja kivikoitten kirjavoimia. Maisemia ihaillakseen on turvallisinta pysähtyä välttyäkseen kipeiltä kompastuksilta!

Metsäosuuksilla voi hämmästellä talousmetsien muuttumista vaivihkaa vanhoiksi sekametsiksi. Hidasta se on: puiden pitää kasvaa, kelottua ja kaatua, pikkuhiljaa maatua ennekuin kymmenien vuosien päästä paikalle kasvaa se monimuotoinen luonnonmetsä.

SSCN0246

Toisin paikoin puita olikin kaatunut ristiin rastiin, isoja vanhoja keloja. Kun niitä oli polun päällä kymmenittäin hukkasimme reitin Katajavuorelle. Kuljimme märkää rantapolkua ja odotimme paikkaa, jossa olisi pitänyt kääntyä ylös vuorelle. Jossain vaiheessa huomattiin, että hei, polku on kapea, siellä täällä vanhoja sinisiä merkkejä…. olemme eksyneet reitiltä!

Jo aivan uupuneena olisin jatkanut polkua Kuutinlahdelle, mutta onneksi matkakaverilla oli sentään vielä järki mukana seikkailussa, ei muuta kun käännyttiin takaisin ja etsittiin oikea polku hirvittävän keloryteikön alta…

Toivottavasti nämä harhautuspaikat saadaan talven aikana raivattua, monin paikoin on vaikea päästä valtavien runkojen yli, eikä kiertämäänkään aina pääse.

Lopulta henkäistiin vuoren päällä, ei ehkä sen korkeimmalla kohdalla, mutta kyllä tässäkin jo maisema avartui!

SSCN0242

Täällä loppui kesä, metsä muuttui talviseksi, lunta maassa ja puissa, auringon kimallus silmiä häikäisevä, ja lumen alla kivet ja juurakot nuljahtelevat jalan alla!

SSCN0244

Jos ensimmäiset kahvit oli juotu voileipien kera ennen vuorelle lähtöä, niin mieli teki jo makkaranpaistoon. Ylitettiin Lapinsalmen riippusilta hitaasti. Ei se jäässä ollut, eikä pelottavakaan, mutta ne  ”rakkauslukot”!

Tutkittiin nimiä ja ihmeteltiin tapaa…mietittiin kuinkahan monta paria vielä on yhdessä, onkohan joku jo käynyt voimapihdeillä lupauksensa purkamassa.

Jos edellisellä tulentekopaikalla olikin ollut hankalaa sahata lenkuttaa pitkistä ja kohtalaisen paksuista koivuropseista nuotiopuita, niin täällä oli vaja täynnä valmiita pilkkeitä. Hieno päätös retkelle.

Muisteltiin edellisvuoden reittityöläisiä, jotka kertoivat, kuinka jotkut hakevat veneillä polttopuita mökeilleen, siis varastavat. Uskomattomaltahan se tuntuu. Ja tosi ikävältä.

Viimeinen silmäys Repoveden reitille on tässä.

SSCN0240

Iltapakkanen puree jo poskipäitä, pitkospuut ovat paksussa jäässä. Alas rantaan laskeutuvat parisataa porrasta sen verran jäisiä, ettei pystysuoria kallionseinämiä kuvaamaan tullut pysähdeltyä.

Siellä on kyllä huippuhieno kieleke, jonka alla kasvanut mänty on antanut runkonsa mukautua kallion mutkiin….

Mutta nyt auringon viime säteet vilkuttavat patikoijille hyvästit  tälle vuodelle, ehkäpä ensi vuonna, ehkäpä keväällä kuuntelemaan lintuja, katselemaan kasveja. Hilpeästi heittelehtivä urpiaisparvi taisi usuttaa ja haastaa: vielä, vielä ehtii..

Vastaa