Heidi Köngäs: Sandra (Otava 2017)
Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta
Jos tuntuu, että kohtalo potkii ja maailmassa ei ole mitään mukavaa, kannattaa tarttua tähän kirjaan. Eikä kannata masentua, vaikka ensimmäinen luku tuntuukin aika vastenmieliseltä. Raha ja valta käyttävät siinä omaa oikeuttaan, ja sehän on oikeastaan koko tarinan punainen lanka.
Kirja kertoo Sandran tarinan, köyhän tytön tarinan. Tarinan, jossa on aina juuri hilkulla saada suuri onni. Löytyy ihana mies, Janne, saadaan oma torppa, ja eletään tiukkaa ja työteliästä torppariaikaa, orjana omistajalle.
Janne sotkeutuu punaisten ja valkoisten taisteluihin. Sandra yrittää pärjätä lapsineen vuosikausia tietämättä onko mies elossa vai vankeudessa, joutuu tekemään pitkiä torpparipäiviä, enemmän kuin miehet….
Minun mammani oli myös torppari, neljä hehtaaria maata ja kahdeksan lasta, mies sahalla töissä, kunnes kuoli mennessään tappelua rauhoittamaan. En tiedä, kuinka paljon mamman piti tehdä talolle, vai selvisikö kankurintöillä. Sodan jälkeen mamman luona ei tuntunut köyhältä, oli maitoa, voita ja oman puun omeniakin!
Sandran torppariaika oli kuitenkin lähinnä orjuuttamista. Lopulta onni hiukan kääntyy ja Janne palaa kotiin, kuolemansairaana luukasana. Tarina päättyy pieneen onnen aavistukseen, Sandra sairaan miehensä vieressä kuvittelee lämmittävänsä kuolevaa, ja tunteekin äkkiä, että Janne lämmittääkin häntä. Kaunis lopetus kurjuuden kertomukselle.
Heidi Köngäksen kieli on selkeää, kielikuvat huikeita. Kun tytär käyttää äitinsä Sandran viimeisen kerran Jannen rakentamassa torpassa, jo pihassa ”äidistä kuoriutui se pikku tyttö…ja kun hän pirtissä katsoi ikkunasta ulos, vuodet sulivat hänen kasvoiltaan ja hän hymyili kuin lapsi”. Kun lähdettiin pois, sen viimeisen kerran äiti ”kääntyi vielä katsomaan taloon päin, nyökäytti kevyesti ja sulkeutui sisäänpäin kuin pieni soittorasia, ja vuodet palasivat hänen kasvoilleen”
…mahdottoman kaunista tekstiä. Suosittelen lämpmästi!