Mummokuningatar keitti päänselvityskahvit, ja pukeutui arkimekkoonsa, sillä tänään hän aikoi tehdä ulkohommia. Harmaaraitainen kissa ei tahtonut viipyä sisällä hetkeäkään, ja niinpä se oli nytkin haahuillut pitkin maita ja mantereita koko yön. Mummokuningatar vei sille kermaa kultaisessa kupissa linnan portaalle.
”Miaauh, kiitos, kiitos Mummokuningatar. Kylläpä tämä nyt maistuukin. Olen syönyt monta myyräpaistia, ja juonut vettä lähteessä, mutta ilman kunnon kermaa ei kissanpäivä oikein lähde käyntiin”, naukaisi kissa ja puski Mummokuningatarta sääreen.

”Voi hyvä tavaton,”hymähti Mummokuningatar. ”Jaksatkohan nyt lähteä minun kanssani tuonne puutarhaan. Muistathan, että olen aika köyhä kuningatar, eikä minulla ole varaa puutarhuriin. Tarvitsen siis kaiken avun.”

Arvaapa, oliko Harmaaraitainen kissa innokas tekemään töitä. Eikös mitä, se sanoi suostuvansa ainoastaan johtotehtäviin.

Mummokuningatar oli päättänyt tänä päivänä kääntää kompostin, aika ison kasan, johon oli haravoinut syksyn lehdet, kantanut linnankeittiöstä perunankuoret ja muut vähäiset ruuantähteet, sekä kaikki kitketyt rikkaruohot. Kerran Mummokuningatar oli saanut kottikärrykuormallisen hevosenkakkaroita, ja nekin hän oli laittanut kompostiin. Koko talven se oli muhinut ja höyrynnyt.

Kompostin kääntäminen on kovaa hommaa. Tuntui, että talikko juuttui koko ajan nokkosen juuriin tai vaahteran lehtiin. Mummokuningattarelle tuli ihan hiki siinä ponnistellessa, ja niinpä hän päätti vähentää vaatteita. Hän etsi komerostaan pienen pienen paitulin, ja ihan liian ahtaat shortsit -miten ne olivatkin taas kutistuneet kaapissa!

Samalla hän kävi myös jääkaapilla, sillä kova työ rupeaa janottamaan. Hän maistoi makeaa mehua, ja otti vielä evääksi tarjottimelle mehua hienoon kristallilasiin, sekä muutaman ihanan leivoksen. Sinähän tiedät että kova työ vaatii energiaa.

Voi miten ihanasti linnut lauloivatkaan.Tiaiset rakensivat jo pesää ja riitelivät kirjosieppojen kanssa, ne kun yrittivät koko ajan kodinvaltausta.
”Voi hyvä tavaton,” rauhoitteli Mummokuningatar, ”riittäähän pönttöjä teille kaikille. Ja lupaan tehdä vielä lisää, kunhan saan tämän kompostin käännettyä.”

Ja tarmokkaasti Mummokuningatar iski talikkonsa kompostiin. Silloin hän kuuli pienen äänen jalkojensa juuresta, ja säikähti samalla niin, että sydän tuntui hyppäävä kurkkuun.
”Apua, käärme! Älä vain pistä minua, kun olen ihan paljain jaloin…voi, voi.Varopa kisusenikin!”
”Ei minua tarvitse pelätä. Minä olen Raili Rantakäärme, ja olen todella huolissani tuosta kompostista. Olen näet käynyt munimassa sinne munani, ja juuri kun tulin tarkastamaan kuinka lapseni voivat, huomaan, että olet tonkimassa kotiani! Etkö voisi odottaa, kunnes poikaseni kuoriutuvat.”

Kylläpä tästä nyt myrkyn lykkäsi, ajatteli Mummokuningatar, joka oli ajatellut istuttaa käännettyyn kompostiin komean kurpitsan. Siihenpä sitten istuttiin pientareelle miettimään, mitä tässä voisi tehdä. Harmaaraitainen kissa katsoi porukan pomona olevansa vastuussa asiasta, ja se silitteli miettiväisenä viiksiään. Se oli seurannut touhuja sivusta, varsinkin muutamaa mustarastasta, jotka penkoivat kompostia lihavien matojen toivossa.

”Miaauh”, tuumasi se viimein,” asiat selviävät aina parhaiten täältä johtoportaalta katsoen. Olen huomannut, miaauh, että Mummokuningattaren shortsit ovat ihan ratkeamaisillaan, eivätkä sovellu tähän työhön. Lisäksi, miaauh, rastaat tekevät hyvää työtä, kompostin huipulle tulee muheva paikka kurpitsalle, ja käskystäni myyrät varmaan ensi yönä kasaavat siihen lisää multaa.”

Ja silmät juonikkaasti sirrillään se lisäsi:” Tätä tarkkailua voin kyllä tehdä edelleenkin, miaauh, jos vain saan tarpeeksi kermaa vaivanpalkaksi”

Raili Rantakäärme pyysi Harmaaraitaista kissaa toistamaan sanomisensa, sillä hänellä oli ollut kullankeltaiset kuulosuojaimet korvillaan koko ajan, hän kun ei ensinkään sietänyt lintujen lirkutuksia ja turhanpäiväisiä leperryksiä. Hänen päänsä menee kuulema ihan sekaisin kaikesta metelistä.

Mutta Harmaaraitaisen kissan esitys tuntui Raili Rantakäärmeestä ihan oikeudenmukaiselta, ja hänkin oli kauhistellut Mummokuningattaren shortseja. Hiukan hänestä tuntui, että omakin puku oli käymässä ahtaaksi, joten hän oli jo pikkuhiljaa kutonut uutta tyköistuvaa tummaa pukua entisen alle. Ilman käsiä on vain aika vaikea riisua vanhaa paitaa pois.

Ja niinpä siinä kävi, että siltä päivältä Mummokuningattaren puutarhatyöt jäivät. Hän haki sisältä linnasta tyynyn ja pehmeän maton, ja heittäytyi hetkeksi siihen nauttimaan lintujen konsertista ja perhosten lepattelusta. Hän silitti Harmaaraitaista kissaa, ja tuumasi, jotta johtotehtävät taitavat sopia kisulle oikein hyvin.

”Voi sentään, miten mukavaa!” tuumasi hän. ”Kunhan tässä vähän aikaa huilaan, niin sitten paistan ison kasan lettuja ja haen kellarista hilloa. Herra Johtaja on varmaan ansainnut letuilleen vielä kermavaahtoakin, vai mitä….”

Kylläpä puutarhapäivä olikin ollut rasittava, mutta hauska. Illan tullen Harmaaraitainen kissa jäi vartioimaan kompostia , luultavasti myyräpaistin toivossa, mutta Mummokuningatar pujahti silkkisen peittonsa alle, risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti satakielen lauluun.

Huomenna hän istuttaisi sen kurpitsan.

Sen pituinen se.

Väritä kuva tietokoneen piirustusohjelmassa tai tulosta ja väritä värikynillä.

Lokki hautoo Lemin kirkkoaidalla liikenteestä välittämättä.

Kivien päällä pesässä on kolme kirjavaa munaa. Toivottavasti lokki saa hautoa ja kasvattaa ne poikasiksi rauhassa ilman ilkivaltaa ja häirintää.

Oheinen kuvakin on otettu kaukaa kauko-objetiivilla, vaikka ei lintu pahemmin tunnu ohikulkijoista piittaavan.

Hetken lokki oli poissa ja paljasti munansa. Nekin on kuvattu kunniottavan etäisyyden päästä.

Vanhaan Mersuun päästiin tutustumaan sisätiloissa.

Silti tapahtuma keräsi jälleen suuren määrän innokasta yleisöä, jota NH90-kuljetuskopteri tässä kiittää valojaan vilkuttelemalla ja syvin kumarruksin.

.

Toki kentällä oli paljon tapahtumaa helikopterien lisäksi, toimintanäytöksiä ja kuviomarssia, ja tietenkin rokkaa ja munkkikahvit.

Mutta me vanhat uttilaiset kuljimme taas omia teitämme. Meitä oli ilmoittautunut mukaan reilut 170, jotka Kymenlaakson Ilmakillan ja Utin Jääkärirykmentin kutsusta ensin nauttivat tulokahvit Perinnetilassa, entisessä upseerikerhorakennuksessa. Siellä saatiin rintaan nimilaput, jotka oikeuttivat meidät sitten omaan ohjelmaan.

Todella mielenkiintoista oli Utti-luokassa kuulla Pekka Sarvannon esitelmä isästään Jorma Sarvannosta, talvisodan maineikkaimmasta lentäjästä. Oikeastaan on ihmeellistä, että meille Utin kasvateille oli niin arkipäiväistä asustella tällaisen sankarin kanssa, että allekirjoittanutkin oikeastaan vasta nyt tajusi, että Sarvannolla todellakin on ihan ennätys, hän pudotti n. neljässä minuutissa kuusi viholliskonetta. Se tuntuu ihan mahdottomalta.

Pekka Sarvanto esitelmöimässä.

Luentoyleisön joukossa on ihmisiä kautta Suomen, jopa ulkomailta, mutta näiltäkin seuduilta entisiä uttilaisia löytyy.

Vanha rakas Mersumme on vuosien myötä saanut suojakseen lasiseinät, se on myös laskettu jalustaltaan hiukan alemmas, mutta monen albumista löytyy kuvia, joissa kiipeilemme tämän nyt niin arvokkaan museokoneen päällä. Nyt pääsimme lukkojen taa taas katsomaan konetta ihan sen sisuskaluja myöten.

Jos muu väki söikin hernesoppansa kentällä tuulessa ja sateessa teltassa, niin meille oli katettu soppa Varuskuntaravintola Kotkaan valkoisille liinoille. Pidettiin puheitakin, sekä Utin Jääkärirykmentin komentaja eversti Heikki Välivehmas, että Kymenlaakson Ilmakilta ry:n puheenjohtaja majuri evp. Aarni Hyttinen kertoivat niin Utin vaiheista kuin armeijaan kohdistuvista säästöistäkin. Vanhojen uttilaisten tapaamisten toivottiin kuitenkin jatkuvan.

Kun pieni osa vanhoja uttilaisia jatkoi tapaamista Valkealan seurakunnan kurssikeskuksessa Puhjonrannassa herkullisen illallisen jälkeen kokoonnuttiin muistelemaan menneitä reilun 20 hengen voimin. Muisteltiin , miten ennen kasarmilla oli aina ”avoimet ovet”, ei tarvittu kulkulupia, ja me lapsetkin seikkailimme vaikka missä. Kun koneet olivat yölennolla pimeäharjoituksissa, me kakarat makasimme kanervikossa kentällä katsomassa, kun ne laskeutuivat ihan siinä lähellämme -todella ihme, ettei koskaan mitään sattunut.

Haaveitakin meillä on. Nyt kun Kauhava lopetetaan, sieltä loppuu myös Lentäjien juhannusjuhlat. Muisteltiin, kuinka Utissa ennen oli aina vuorosiin Korian kanssa suuret juhannusjuhlat, ehkäpä ne nyt sitten siirtyvät Uttiin..Ja vaikka näissä tapaamisissa on aina lapsuus ja nuoruus mielessä, nyt nyt yllättäin huomattiin, että näin pienessä joukossa täällä Puhjonrannassa meitä oli seitsemän, jotka tänä vuonna saavuttavat jo 70 ikävuotta! Alamme siis todella olla vanhoja uttilaisia.

SIRKKA-LIISA VAALIVIRTA

Ja eihän tuo ihme, kun katselee noita koivujen latvustoja. Tuskin niihin paljon lehtiä mahtuu avautumaan, niin ovat täynnä norkkoja, jotka vienossa tuulessa lähettävät kutisevat terveiset jokaikiseen nokkaan. Sanovat, että nyt oireilevat nekin, jotka yleensä vain naureskelevat meille turhan narisijoille. Tänään on vielä kitupäivä, huomenna kuulema saattaa jo sataa vettä, hiukan helpottaa.
Kyllähän niitä on neuvojakin – voi esim. pestä kasvoja useita kertoja päivässä, voi pysytellä sisätiloissa, pyykit pitää kuivattaa sisällä, jottei vaiva siirtyisi puhtaitten vaatteiden myötä yhä pitemmälle kesään.

Eukko ajattelli asentaa kaulukseen sellaisen suihkupullon, josta tarpeen mukaan suihkuttaisi kevyttä vesisumua kasvoilleen möyriessään tuolla kasvimaalla. Sunnitelmasta ei toki ole vielä olemassa edes piirrosta. Eikä oikein tiedä mihin mokoman kiinnittäisi, kun ei juuri kauluksiakaan helteessä tarvitse.’

Mikähän päivä tänään muuten on?  Ei, ei, ei tässä ihan vielä dementian takia tarvitse kysellä. Eukko vain on huomannut, että kaikista päivistä on tullut teemapäiviä. On ihan varma, että kun vietetään autotonta päivää, eukon on ihan pakko mennä kirkolle asioille. Ja vaikka ihailtavan monet ajavat matkan polkupyörällä, ei se enää tältä eukolta onnistu. Erittäin huonolla omallatunnolla ja Pienellä Punaisella koetan siis hyvin huomaamattomana ajella päämäärääni.

Eilen oli syrjäytyneiden päivä. Ja jos nyt oikein haluaa asiaa vätystellä, niin kyllähän täällä aika syrjässä ollaan. Ihan oikea syrjäytyminen on nykyään maan tapa, kuten päättäjät yleensä tekosiaan puolustelevat, ja kyllähän syrjäytyminenkin enemmän tai vähemmän viisaista päätöksistä johtuu. Aina kaikki ei ole itsestä kiinni, ei olla oman onnen seppiä.
Ihania teemapäiviäkin on, kuten älä osta mitään -päivä. Se on monelle aika tuttu, ja johtunee yleensä siitä, että sekä lompsa että pankkitili loistavat tyhjyyttään. Suurta vaaraa ei ole, jos tilanne on tilapäinen, mutta pitkään jatkuessaan tuollainen saattaa jopa johtaa erittäin surullisiin teemoihin, joita en halua edes mainita.

Mutta paras päivä tähän mennessä on kyllä ollut taannoinen tänään en laihduta -päivä. Ajatelkaa miten ihanaa herätä sellaisena päivänä! Eukkokin aloitti aamunsa kokonaisella suklaalevyllä, ja jatkoi samaa rataa. Päiväkahvilla vieras toki tuumasi, että eukolle sopisi paremmin teemaksi tänäänkään en laihduta. No ehkäpä niin.

Aamuisin Mäntyperän eukko on yrittänyt ottaa siedätyshoitoa allergiaansa tunnin verran. Tornin kupeessa koivu on koristautunut roikkuvin norkoin, ja joka ikinen tiainen tai rastas pöllyttää kuin tahallaan hennoimpia oksia. Mutta kyllä sen sietää, enemmän tai vähemmän aivastellen.

On ihanaa seurata, kuinka kirjosieppo yrittää päästä helpolla pesänrakennuksesta, se tunkee koloon ihan liian suurta kuivunutta lehteä,ja tuhlaa aikaa varmaan enemmän kuin jos hakisi muutaman pienen sillä aikaa. No, mikäpä tässä on arvostelemaan toisen ajankäyttöä, kun ei omallakaan ole mitään tolkkua.
Ja riemulla annan koivun oksan pöllähtää kunnolla, kun huomaan sille istahtavan ystänäni harmaasiepon, kesälinnuista parhaan. Siinä se ilonani sieppailee pienen pieniä hyttysiä, ja joka kerta oksa pölähtää, hatsii!

Aukon reunaan pienen näreen latvaan näyttää kasvaneen pystyyn kuusenkäpy, punaruskea pötkylä. Voi, miten ihanaa, pikkulepinkäinenhän se siinä on selkänsä minulle kääntänyt, kurkku käheänä sekin odottelee puoliskoa. Kyllähän se laulaakin, mutta lemmenkuiskaukset ovatkin sitten enemmän tuollaista allergikon mutinaa.

Tammi kukkii. Se ei kai aiheuta mitään vaivaa. Edellisvuoden runsaat terhosadot pitivät närhet ja oravat kiireisinä, eukkokin on pannut terhoja moneen pottiin kasvamaan, vaikka ei tuota ole tonttiakaan kovin monelle isolle puulle. Nytkin kun katsoo, mitä tällä puolella hehtaarilla kasvaa, niin oletan että kun aika minusta jättää niin läpipääsemätön viidakko tässä on.

Harmin paikka jollekulle. Kyllä siinä sahanketjut vinkuvat, jos tähän joku taas yrittää vaikkapa peltoa raivata. On lehmuksia, saarni, siperianpihtoja, sempramäntyjä, makedonianmänty, lehtikuusia, kirsikka- ja kriikunapöheikköjä ja vaikka mitä. Puhumattakaan tuosta vatukosta ja ruusupusikoista.  Ihan kuin olisi vahingoniloinen.
On se jännä miten tuo luonto on nopea virkoamaan. Tuntuu, että juuri äsken viimeiset lumet sulivat pihasta, ja nyt nokkoset ja vuohenputket jo kaunistavat kukkamaitten reunuksia.Tarvitsisi tehdä sellaiset kiikarit, mitä lapset askartelevat vessapaperirullista, niillä näkisi vain juuri sen paikan, mitä kulloinkin raivaa. Muuten käy niin, että tajuaa kaiken mahdottomuuden, ja lopettaa turhan touhun.

Toisaalta tämä eukko on hyvä keksimään tekosyitä.Tai sitten ihan oikeasti selkä sanoo, että stop tykkänään. Ehkäpä pihakasvipolkua pitääkin ruveta mainostaan näin; pihan harmillisimmat rikkaruohot tutuiksi, tule kokeilemaan kuinka sitkeässä niiden juuret ovatkaan!

Pää on hyvää vauhtia harmaantumassa.Viime kesänä löysin hienon reseptin kuinka nokkosesta keitetään hiustenhoitoainetta, sen pitäisi muistaakseni jopa hiukan tummentaa väriä. Liekö tuosta mitään hyötyä, mutta tarpeita ainakin löytyy.

Jo kauan sitten eukko päätti, ettei enää tuhlaa vähiä aivosolujaan värjäämällä hiuksiaan – siitä kun on ihan tieteellistä todistusta, että ne kallisarvoiset solut surkastuvat väriaineiden myrkkyjen vaikutuksesta. Ei ole varaa hävittää enää yhtään, uskon ma.
Tämä kevät näyttää olevan oikein kastematojen kevät. Niin pulleita ja pitkiä luikeroita en ole aikoihin nähnyt. Paitse eräänä päivänä tuolla polun varressa. Kävelin kaikessa rauhassa tapani mukaan katselemassa olisko jotain uutta, jokin uusi kukka tai lintu pesää tekemässä, ja olin suorastaan tallata sen ison luikeron päälle. Valtavan pitkä ja komea rantakäärme, joka oli selvästi saanut tarpeekseen lintujen keväisestä lirkutuksesta, sillä oli näet erittäin komeat keltaiset kuulosuojaimet.

Me molemmat pysähdyimme kuin naulittuina, kunnes käärme varovasti lähti eteenpäin. Se poikkesi polulta, halaili mennessään lämpimän kiven kylkeä ja pysähtyi tuijottamaan eukkoa – mitä se nyt meinaa tuo ihmisotus!
No, eukko jatkoi matkaansa, mutta jostain syystä haki kumisaappaat jalkaansa, vaikka tietää, ettei tuosta luikertelijasta ole kuin silkkaa hyötyä. Silti en halua paljasjaloin tallata sen päälle puskia raivatessani.

Joskus sitä muuten kuvittelee itsestään aivan liikoja. Kuten kerran, kun yritin kumisaappaita jalkaan. Ne olivat isot miesten saappaat,  jolloin jalkaa piti nostaa aika korkealle. Saappaat olivat portaan pielessä, eukolla oli toisessa kädessä mehulasi renkaita vaihtavalle kaverille, toisella yritti sulkea ulko-ovea ja estää kolmea kissaa tunkemasta sisään, näitä siinä sitten tasapainoili yhden jalan varassa.

Ihanaa kesää!

SL

Kaava-alue on kokonaisuudessaan 120 hehtaaria. Muutokset voimassa olevaan kaavaan nähden ovat suurelta osalta teknisiä. Muutokset mahdollistavat kuitenkin noin 160 henkilön västönkasvun nykykaavaan verrattuna.

Asuinkäyttöön alueesta on kaavoitettu 49 hehtaaria. Joitakin nykyisin loma-asuntokäytössä olevia asuinpaikkoja on muutettu vakituisen asumisen tonteiksi. Viheralueita kaavaluonnoksessa on 25 hehtaaria.

Kunnanhallitus antoi Lemin kotiseutuyhdistykselle luvan asentaa paloasemalle radiolähettimen ja -antennin Lemin kotiseuturadion lähetyksiä varten. Yhdistys on anonut ja saanut viestintäministeriöltä luvan pienimuotoiseen radiotoimintaan kesä-elokuuksi.

Lemin radion taajuus on tasan 100 megaherziä.

Kunnanhallituksen tämänpäiväisellä (14.5.) esityslistalla on mm. Kotalahden leirikeskuksen vuokrasopimuksen jatkaminen Uimin seudun kyläyhdistyksen kanssa. Jatkoesitys on vuoteen 2019.

Listalla on myös Rapasalonsalmen yksityistiekunnan saama lupa sillan ja pengertien rakentamiseksi Kivijärven Rapasalonsalmen yli Iso-Rapasalon saareen.

Etelä-Suomen aluehallintoviraston luvan valitusaika on vielä meneillään. Kun lupa saa lainvoiman, kunta joutuu tekemään yleiskaavaan sillan vaatimat muutokset.

Mutta koulumatkassa oli muitakin mutkia. Sini ja Kuti-Kuti ovat varmasti kirjanneet syyt aivoihinsa: 1.Satoi vettä, 2.Piti kävellä , 3.Tassut kastuivat, 4.Sadetakit olivat mustat

Sade voimistui enemmän ja enemmän. Joka askeleella Kuti-Kutia raivostutti yhä enemmän. ”Nyt riittää!” hän huusi. ”Mennään tuon puun alle suojaan!” Sini huudahti. He menivät puun alle suojaan, ja toivoivat että sade pian lakkaisi.

Teksti ja kuva: MIRANDA HONKANEN

Lissu seisoa tökötti kesät pihakiven päällä ja muutti talveksi läävän ikkunalle. Eräänä keväänä ulos muuton jälkeen hänellä havaittiin ankaraa hiustenlähtöä, neitiparka suorastaan kaljuuntui. Syksyllä syy selvisi, kun neidin kutreja löytyi pikkulinnun pesäpöntöstä. Lissulle kasvoi uusi tukka, mutta ulkoilu jätettiin varmuuden vuoksi sikseen.

Taimi oli sitten eräänä keväänä ohi kulkiessaan pannut merkille että Lissu katseli ikkunasta kovin haikean näköisenä, ja niin meille muutti räyhäkäs Kosija Koikkalainen.

Jo viisi vuotta ennen Lissua meille oli muuttanut Jyväskylän puolesta Puhelinmies. Ei pitänyt melua itsestään, eikä tehnyt itseään tykö. Ehkä juuri siksi Lissu alkoikin näyttää haikealta? Tilanteet vaihtelivat ikkunalla ja Koikkalainen oli toisinaan jo lähellä onnistumista. Toisinaan taas Lissu otti etäisyyttä kumpaankin herraan.

Mutta viime kesänä – mitä lienee talven aikana sanailtu – Lissu teki lopullisen valintansa ja Puhelinmies on nyt hyvässä huomassa.

Kosija Koikkalaista otti raskaasti pannuun eikä hän malttanut olla näyttämättä sitä.

Kosija-parka. Pitänee vihjata hänelle, että myös postikopilla majailee aika sypäkän näköinen typykkä.

Teksti ja kuvat: TUULA RAITO

Tällaiseen ihmeeseen voi törmätä keskellä Pohjanmaata. Ihminen on todella pieni Pirunpesässä, vaikka olisi vasta puolimatkassa pohjalle. Kuva: Sirkka-Liisa Vaalivirta.

Ja siellä Ylivallin Isovuoren erikoisen kallion laelta löytyy jotain todella ihmeellistä. Ei riitä, että keskellä kalliota on mänty, jonka juurelle eksynyt paimenpoika on aikanaan paleltunut.

Ei riitä sekään, että n. kilometrin pituiselta luontopolulta löytyy Kollin Luola, joka on ollut erakoituneen miehen asuinpaikkana, valtavan suuri kivilohkare luolineen, eikä vielä sekään, että samaisen polun varressa on myös nyt jo hiukan umpeen kasvanut Kollin lähde, jonka vettä ei enää kehoteta juomaan.
Ensimmäiseksi silmä kiintyy näkötorniin, joka on 21 metriä korkea, ja sitten valtavaan kekoon keltaista soraa.

Melkoisen iso sorakasa.

Mitä ihmettä! Viiden euron pääsymaksun maksettuaan pääsee verkkoaidan sisään katsomaan Pirunpesää. Se on 14 metriä leveä ja 23 metriä syvä, eikä se ole oikea hiidenkirnu, vaan sen synnystä ollaan monta mieltä. Viimeisin taitaa olla ajatus, että koko kallio on aikoinaan ollut paksun keltaisen sorakerroksen peitossa, kunnes jääkausi on työntänyt soran pois, vain tämä ihmeellinen painauma jäi soraa ja isoja kiviä täyteen

.Lapsia oli ennen vanhaan kielletty menemästä paikalle, sillä mystinen painauma oli pelottava ja sanottiin, että sinne voisi pudota.
Kalliolta löytyy myös Speden patsas. Ai miksikö? Paikka kiinnosti Spede Pasasta niin paljon, että hän osaltaan halusi rahoittaa pesän tyhjennyshanketta .Niinpä aivan uskomattomalla tavalla tämä syvä ”pesä” on tyhjennetty pienen kaivinkoneen avulla, se on sitten lopulta nostettu nosturilla pesästä ylös. Kaikki kaivettu sora on jätetty vuoreksi kalliolle.

Speden toimia muistetaan alueella korkokuvan kanssa.

Pirunpesän pohjalle pääsee vankkoja rautaportaita, mutta pieneltäpä ihmispolo siellä näyttää.ja siellä on kuulema kylmää.
Pirunpesä monenpituisine luontopolkuineen sijaitsee yksityisen maalla, mikä tietenkin hiukan rajoittaa polkujen tekoa, ne ovat luonnonpolkuja puihin värimerkein merkittyjä. Paikaa hoitaa Ylivallin nuorisoseura ry, jonka oppaana tällä kertaa mielenkiintoisin tarinoin oli Keijo Haanpää.

Keijo Haanpää vas. jalasjärveläisten retkeilijöitten kanssa.

Paikalla on myös kota nuotiopaikkoineen. Teuvalainen Viljasen perhe oli makkaranpaistossa ja kertoi , miten isä ja lapset olivat ryömineet Kollin luolan läpi. Koko polku oli lapsiperheelle mieleen.

Viljasen perhe makkaraa paistamassa.

Alueella on myös hirsikahvila,.Kaikenlaista ohjelmaakin järjesteään ryhmille kalliokiipeilystä alkaen.
Pirunpesä on tänä kesänä auki 1.5.-14.6.la ja su klo. 12-20, myös helatorstaina ja vappuna, 15.6.-15.8. joka päivä klo. 12-20. 16.8.-30.9. la ja su klo. 10-18. Muina aikoina vähintään kymmenen hengen ryhmille opimuksen mukaan.

Viime keväänä talkoiltiin muun muassa Aapelinasemalla Uimilla.

- Tarkoituksena on saada siivottua tienvarret ja raivattua pusikot joka puolella pitäjää. Maitokoppien kunnostaminen jatkuu muös, kertoo kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Heikki Haiko.

- Ajatuksena on aloittaa oman asuinympäristön kunnostaminen yhteisellä talkoopäivällä. Toivomuksena on, että me kaikki omilla kotikonnuillamme huolehdimme itse jatkosta eli vaalimme meille tärkeitten paikkojen kuntoa ja siisteyttä, Haiko sanoo.

Talkoopäivään ovat sitoutuneet Lemin kylät ja järjestöt kunnan joka kolkalta. Koululaiset niin Kuukanniemessä kuin kirkollakin osallistuvat myös siivoamiseen.

Lemin Kotiseutuyhdistys kierrättää soppatykkiä, joten jokainen talkoolainen saa hyvän mielen ja siistin ympäristön lisäksi makoisaa säräkeittoa.

- Kyläläisiä toivotaan jälleen joukolla mukaan yhteisen asian eteen siistimään asuinympäristöään, hän vetoaa.

Ensimmäisiin kylätalkoisiin vuosi sitten osallistui eri puolilla Lemiä noin 300 talkoolaista.