Mummokuningatar keittää mehuja (satu ja värityskuva)

Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar. Mutta siitä kauneudesta oli jo niin kauan aikaa, että sitä piti muistella vain vanhoista valokuvista. Vuosien mittaan Mummokuningatar oli paisunut kuin pullataikina ja rypistynyt kuin vanha ilmapallo. Mutta aika onnellisena hän asusteli omassa linnassaan korpimetsän keskellä Harmaaraitaisen Kissansa kanssa.
Tänä aamuna Mummokuningatar heräsi silkkilakanoittensa alla rastaiden riemukkaaseen aamurupatteluun. Mummokuningatar pukeutui arkipukuunsa, kesäiseen kukkamekkoon, jossa oli pitsit kauluksessa ja muutama timantti helmassa, keitti päänselvityskahvit, ja kurkisti linnan ovesta pihaan.
”Voi hyvä tavaton!” henkäisi hän samalla, kun päästi Harmaaraitaisen Kissansa yöseikkailuilta sisään. ”Rastaat riemuitsevat minun marjapensaissani. Siitä tietää, että marjat ovat kypsiä. Minun täytyy kiiruhtaa keräämään niitä!”
Kun Mummokuningatar oli juonut kultaisesta kupistaan kahvinsa ja antanut kisulle aamukermat, hän otti ruusunpunaisen ämpärinsä ja lähti puutarhaan.
”Hyvää huomenta, Mummokuningatar!”toivottivat rastaat, ”tulimme auttamaan sinua marjanpoimimisessa, näitä on ihan mahdottomasti, katsohan kuinka oksat nuokkuvat maahan asti!”
Mummokuningatar puisteli päätään, sillä rastaiden apu oli kyllä entuudestaan tuttua. Räpiköivät pusikossa, pudottelivat marjoja, ja pistelivät parhaimmat omaan nokkaan. No riitäisihän näitä, tuumasi Mummokuningatar ja alkoi poimia suuria terttuja ämpäriinsä. Neitoperhot lepattelivat siinä ympärillä, talitiainen lennätti jo toisia poikasiaan ja käpylinnut opettivat poikiaan aukomaan puutarhan kultakuusissa käpyjä. Aurinko paistoi ja oli kaikinpuolin ihanaa.
Yhtäkkiä ruohikossa alkoi kuulua melkoinen rapina, ja Mummokuningatar kumartui katsomaan, mikä siellä oikein oli.
”Voi hyvä tavaton” henkäisi hän, sillä siellä marssi kaksitoista vaaleanruskeaa peltohiirtä vasuineen. Niiden selkään oli piirretty pitkät mustat juovat, jotta perhe tuntisi toisensa, eikä sekoittuisi vahingossa metsähiiren sukulaisiin.
”Tervehdys, Mummokuningatar” piipitti äitihiiri ohuella hiirenäänellään. ”Meillä on huomenna lasten syntymäpäivät, ja ajattelin, mahtaisiko sinulta riittää hiukan marjoja juhlaruuaksi.”
No tottahan toki, tuumasi siihen Mummokuningatar, ja niinpä pienet hiirulaiset nostivat vasujaan ja saivat kaikista kauneimmat marjat niihin. Alaoksilta yrittivät vielä itsekin ylettää ottamaan muutaman, ja uhkarohkein lapsosista kiipesi oksaa myöten kietoen häntänsä turvaköydeksi. Ja tietäähän sen mitä siitä seurasi. Poika alkoi pommittaa sieltä siskojaan suurilla punaisilla marjoilla, turhaan yritti emo hillitä tuota hurjapäätä.
Lopulta kaikki olivat saaneet tarpeeksi marjoja, rastaat kiittelivät ja lennähtivät omenapuiden oksille kupu pulleana, hiiret kantoivat vasunsa koloonsa ja kutsuivat Mummokuningattaren huomisiin kemuihinsa.
”Mutta ole niin kiltti, älä ota Harmaaraitaista Kissaasi mukaan. Sen vierailut säikyttävät lapsosiani, ja joku joutuu aina hukkaan…”
Koko lopun päivää Mummokuningatar keitti marjoista mehua ihmeellisellä vekottimellaan, siihen pantiin marjat yläosaan, ja kohta se alkoi sihistä hellalla ja ihanan punaista mehua valui letkua myöten kattilaan. Siihen Mummokuningatar sekoitti vielä sokeria sopivasti, jotta saisi talvella hakea kellarista makeaa mehua, nam-nam. Eikä hän unohtanut perhosiakaan, vaan vei tilkkasen mehua puutarhaan hopeiselle lautaselle, ja kohta siihen istuivat kiitolliset perhoset, leyhyttelivät siipiään ja pistivät pitkän imukärsänsä herkulliseen juomaan.
Tyytyväisenä Mummokuningatar kömpi iltateen jälkeen pehmeään petiinsä ruusukuvioisen peiton alle, risti kätensä , siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti ennenkuin ehti kissaa sanomaan. Päivä oli ollut ehkä hiukan raskas, mutta on mukava, kun on paljon ystäviä auttamassa. Mutta mitä mahtoi tehdä Harmaaraitainen Kissa yöllisessä puutarhassa? Se hiipi ja nuuski nurmikoita, sen teki varmaan mieli yökylään peltohiiren pesään, vai mitä luulet? Sen pituinen se.

Tulosta kuva ja väritä tai väritä piirustusohjelmassa.