Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Kovasti sitä kaipailtiin, entistä jokavuotista tapaamista, me vanhat kasarmin kasvatit, ainoat juuret lentokentän hiekassa… Ja lopulta tuli viesti, Utin Harri (”Harri Utti, Utti, RantaUtti…”) otti vielä kerran hommakseen kutsua koko porukan ja järjestää ohjelman ja yöpymispaikan.

Kun ikää tulee kaikille, moni jää yksin vaille kyytiä, eikä oma terveyskään enää salli matkustamista Porukka jäi pieneksi, meitä oli enää noin 20, vuosia sitten kymmeniä, ellei satojakin… Tapasimme tutusti vanhan kasarmialueen upseerikerholla, jonne sotilaskotisisaret olivat tuoneet meille munkkikahvit.

Takaseinällä näkyy suuri kuvakangas, ja Utin Jääkärirykmentin komentaja (kuva 9650)  eversti Kimmo Nordberg, joka kertoi meille varsin mielenkiintoisesta armeijan arjesta.

Tämä porukka pystyy auttamaan melkein  missä vain, ja tekemään ihmeitäkin, suurissa yleisötapahtumissa, valtiovierailuissa, onnettomuuksissa… milloinkaan ei tiedä, tuleeko normaali päivä, vai joku suuronnettomuus…

Tällä kertaa emme päässeet kasarmeille ja aitojen taa kentän laitaan, mutta suuri toiveemme toteutui kuitenkin! Pääsimme kuin pääsimmekin tutustumaan lääkärihelikopteriasemaan! Kentän laitaan, sinne missä ennen oli lennonjohtotorni, oli rakentunut vuosien mittaan monenlaisia rakennuksia, ja lopulta saavuimme korkean verkkoaidan kupeeseen, josta meille aukaistiin kulku näihin nykyään salaisiin tiloihin – ennenhän Utissa lapsetkin pääsivät minne vain, eikä vierailijoillekaan lupalappuja tarvittu! 

Käytävän varrella oli erilaisia huoneita, yhdessä makasi paketoitu nukke paareilla, taisi olla opetushuone. Minä rekisteröin invavessan korkeitten kierreportaiden juurella, mutta suuntasin toisten kanssa halliin. Sielläpä tuo oli lavetin päällä komea ja mahtava pelastushelikopteri! Voi että miten se oli iso, ja niin täynnä tavaraa! Ohjaamo oli yllättävän pieni, kompakti, ja mittaritaulut kuin telkkarinäytöt. Ja lavat, ne olivat todella pitkät. Nopeus tällä on noin 450 km/h, ja polttoaine riittää hyvin edes takas Meilahteen. Muistaakseni esittelijä sanoi, että meillä on kuusi pelastuskopteria Suomessa, liekö Lapin Aslakkia enää …

Kovasti kopteri kiinnosti myös Etelä-Karjalan entistä uttilaista, vas. Eeva Arvela, Seppo Järvimies ja sekä Sirkka ja Eija… Koneen vieressä esittelijä, jonka nimeä kaikuvassa hallissa en kuullut. Mutta olin kuulevinani, että vuorokaudessa tulee keskimäärin neljä hälytystä…

Siitäpä sitten saatiinkin lupa kiivetä hälytyshuoneesseen kierreportaita myöten. Olisi kannattanut sinne yrittää sen invavessan sijaan, sillä oman huoltohomman aikana tulikin hälytys! Ei mennyt kuulema monta sekuntia, kun lääkäri ja hoitaja saivat haalarit ylleen, ja lentäjätkin olivat hetkessä valmiita, meidän porukan käskettiin kiirehtimään kentän laitaan katsomaan kun FinnHems lähtee. Hädin tuskin ehdin omilta asioiltani mukaan.

Emme tienneet minkälaiseen tehtävään kopteri lähti, mutta hienosti kaikki pelaa, tuntui, että tämä on varmasti oikea paikka sille. Täällä on valmiina niin lentäjiä, koulutusta kuin huoltoakin, eikä matkat kauas pitkään kestä. Suuret kiitokset monia neuvotteluja käyneelle Harrille ja hienolle esittelytilaisuudelle, joka ei todellakaan ollut itsestään selvä mahdollisuus.

Utin aakoskahvien tms. jälkeen ajelimme syömään Puhjonrantaan, seurakunnan kurssikeskukseen, jossa niin monesti olemme ennekin käyneet. Tällä kertaa olosuhteet olivat remontin takia hiukan erikoiset, esimerkiksi yöpyjien ikkunan alla oli rivi bajamajoja, ja ruokalaan kuljettiin keittiön kautta. Mutta ruoka oli yhtä herkullista kuin ennekin, maisemat mahtavat ja seura maailman parasta. Osa oli kuitenkin jo lähtenyt kotiin tai ”töihin”, osa valmistui myöhäiseen mukavaan muistojen iltayöhön. Me käänsimme keulan kohti koti Savitaipaletta hiukan haikein mielin.