Ville K. Taipale: Merenneito nyrjäyttää nilkkansa (Momentumkirjat 20249)

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Ville Taipale, diplomi-insinööri, automaatiokonsultti (s. 1977 Lemin Tevaniemessä, jossa edelleen asuu) on kirjoittanut runokirjan. Suunnitelmissa ja unelmissa se on ollut aina, vaikka ammattia ajatellen tuntuukin kaukaiselta. Insinöörithän ovat kuivakkaita asiaihmisiä, numeroita ja rakennelmia, tietotekniikkaa. No, kirjan satumainen kansi on toki insimöörin itsensä suunnittelema, tekoälyllä alkuun rakenneltu ja annettu sitten kustantajan graafikolle Ulpu Kaikkoselle viimeisteltäväksi. Vallan upeahan siitä tulikin.

Taipale kertoo saaneensa paljon apua myös keskusteluista Matti J. Kurosen kanssa, ja rohkaistuttuaan lähetti runonsa  suurista  alkaen reilulle kymmenelle kustantajalle. Mitään ei kuulunut, kunnes aikojen päästä tämä kustantaja kysyi, onko asia vielä ajankohtainen. 

Työnsä takia Taipale joutuu joskus matkustamaan maailman ääriin, etänäkin  paljon,mutta nyt juuri hän on hoitovapaalla, vaimo Eevan ja pienen tyttären Anniinan kanssa on juuri tultu vauva-uinnista Savitaipaleelta. Hänellä on myös kaksi isompaa, lukevaa lasta, jotka vuorottelevat isän ja äidin luona. Tässä ollaan vieraisilla ystäväperheen luona Heituinlahdessa.

Jo kirjan kansi on ajatuksia antava, miten niin merenneito nyrjäyttää nilkkansa? Kiireinen ihminen ei ehdi juuri nyt perehtyä, saati auttaa moisessa jutussa… Näen tämän kirjan teatteri-esityksenä. Runot eivät ole runomittaisia, loppusointuisia tekstejä, vaan paremminkin aforismeja, ajatelmia. Niissä on syvyyttä ja todellista mietiskelyä.

Ja miksi näen tämän teatterina? Jo ensimmäisessä runossa myrskylinnunsulkaa vesilasissa ihmettelee (mielessäni) baarissa vanhahko mies, ja toinen kertoo, miten kuuli lumihiutaleitten räsähtelyn sähkölinjaan, kumpikaan ei toistaan kuule, tärkeitä on sanoa… molemmat ovat ”hiukan jäässä” ja ihmettelevät liikennettä. Tulee tuohon bisnesmies ”pidä pää kylmänä, isot boonukset,,.” – kaikilla on eilisen haaveita.

Toisessa pöydässä supatellaan arasti, maistellaan suklaata, nähdään unia, joiden jälkeen ei enää saa unta. Askelmittari ei kerro matkaa, jonka ajatuksissa kulkee toisen luo, rakastuminen on ihanaa -mustavyö sietämisessä… muistuta minua, että unohdan sinut huomenna! Eron tuskaa – kaikki ne on kerrottava ystävälle, naiset kuiskuttelvat  – laastarirakkaus, haluan olla haavoilla lopun elämääni..

Ja baaritiskin takana tässä näytelmässä huokaa eläkeikää lähestyvä myyjä nuorten onnea katsellessaan, että ”saisi vielä herätä rakastettuna, kehrätä onnellisena peiton alla, sydän täynnä valoa… ” – Voiko pikaliimalla korjata särkyneen sydämen? Tekevätkö tuulen puut, jotka heiluvat, kysyy lapsi. Vanhuksen keho on kuin romurallia, katse väsyy, askel lyhenee kunnes ottamatta jää. Hiljaisuuden lasittunut hetki…”

Kirjassa on runoina siis koko ihmiselo, ja näin minä sen näin silmissäni. Joka lukukerralla löytyy jotain uutta, jotain joka tuo mieleen omia kokemuksia tai ymmärrystä jonkun toisen sanomaan tai tekemään asiaan. Suosittelen kirjaa lämpimästi runoryhmille, sekä jokaiselle ajatusten ystävälle. Suunnitteilla Taipaleella on jo toinen runokirja, tekoälystäkin, ja nyt hoitovapaalla mikäpä estää ihmettelemästä maailmaa pienen Anniinankin silmin. Onnea uuden runoilijan uralle!