Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Mäntyperälläkin pääsiäinen on kärsimyksen aikaa, ja on ollutkin pitkään. Eukko toivoo pääsevänsä edes pitkäperjantaina kirkkoon laulamaan kuoron kanssa, Sehän on surullisin päivä, urut ovat hiljaa, eikä kuorokaan siis kiipeä parvelle. Viimeisiä harjoituksia on vielä edessä, ellei onni potkaise ja päästä eukkoa jo peruutusajalle leikkaukseen….

Sukujen salat ja tarinat ovat usein herkullisia, niin minunkin perheeni. Lapseni ovat Soroloita, ja paljon lauloin pienokaisille ”Souda, souda Sorolaan” -tuutulaulua, mutta muutama vuosi sitten tärähti esii oikein kunnon sukutarina. Siskoni toi Loviisan yhteislyseon hylkykirjoja, mukana oli F.M. Karrakosken  ”Eerikki-Piispa Sorolassa”, Kalanninmaan ensitisiltä ajoilta, painettu Turussa Polytypos-painossa 1938.. Kirjassa on omistajaksi kirjoitettu Alma Niinimäki, 1938. Pehmytkantinen kirja on paljon kärsinyt ja repaleinen, mutta jokaisen nykyaikaisen uskonkiihkoilijan kannattaisi ehdottomasti lukea – ehkä myös kielitieteilijän tai historioitsijan.

Tarina alkaa laivamatkalla, kippari Eerikki Muurinpäällinen oli kuljettamassa tärkeää vierasta. Suomen piispaa, Eerikki Eerikinpoika Sorolaista. Piispa oli laivan omistaja, mutta tämä matka oli erilainen kuin ennen, piispa oli näet juuri vapautettu vankilasta, ja juorut kertoivat, että piispan uskottomuuden takia nälkä, rutto ja tulipalo olivat aiheuttaneet piispattaren sairauden, eikä hän halunnut enää Turussa asua, vaan oli muuttanut Sorolaan.

Uskon riidat aiheuttivat sotia ja riitoja, piispan sakoistakin oli huolta,kun Erkki-pojan koulutus Saksassakin piti maksaa… Laivuri oli hoitanut asioita hyvin, piispan laivasto vei Saksaan puuastioita ja vakkoja, palatessa tuotiin muista haminoista viljaa.

Kirjan kieli on herkullista, myrskyn alla tuuli puhalsi ”ihkemmim”, ja merellä ”iilispäinä” kiersi myrsky… Kirja on täynnä uskontaistoja, milloin kenenkin kanssa, vanhat uskonnot, varsinkin kaikki taika-uskot peikkoineen ja mörköineen ovat herkullisia, lestadiuslainenkin uusharha nostaa päätään. Se jotenkin miellyttää piispaa, mutta kiivaita ovat kirkonmiesten sanalliset taistot. Piispa osaa joskus pitää suunsa, mutta uutta kirkollista käsikirjaa hän kirjoitti laivassakin kotimatkalla  Tässäpä maistiainen : ”Teme Käsikirja / hyvä Christillinen lukia / on sen wanhan käsikirian iälkeen enimäst tehty. Mutta cuitengin monicahdas Cappaleisa / parattu/.

Kansanparantajista on herkullisia tarinoita, olipa piispatarkin syntiin sortunut ja päästänyt jonkun taikakeinoin itseään hoitamaan! Erkki palasi yllättäin Saksasta, koulu ei oikein maistunut, ja isäänsä tullut poika ehti purkaa kuumat tunteensa alempisäätyiseen tyttöön, joka raskaaksi tultuaan hukuttautui. Piispakin poti silloin tällöin huonoa omaatuntoa oman nuoruutensa muistoissa, joitten kautta piipatar-parka kärsi sairaalloisesta mustasukkaisuudesta.

Uskonriidat ovat varsin herkullisia, eivät ne ole nykypäivästä muuttuneet jokaisella on oma vakaa käsityksensä ainoasta oikeasta, vankeus, noitaroviot ja miekka vie monta vakaata uskonmiestä ja naista… Kirjoitetusta Raamatusta on eukkokin etsinyt niitä erikoisia pienellä kirjoitettuja alaviitteitä, kuten Mies on perheenpää so.”miehen tulee ottaa vaimolta luulot pois” jne. 

Mutta missä oikein sijaitsivat piispan tilukset ja kartano! Männäisille piti myrskytuulillakin päästä, siellä oli oma satama. Ruurjänkärillä piti varoa mutasärkkiä, sitten näkyi korkea Tillonvuori, eikä siitä virstaakaan omaan haminaan… Piispa omisti useita taloja ja tiluksia ympäri rannikkoseutua, Laitilassa ja Salossakin, kuka nitä kaikkia laski!.

Mutta kauniiksi lopuksi, uskonkappaleita on perikuntakin tutkiskellut, välillä on kirkosta erottu, välillä tultu takas, pyhä- ja rippikouluja käyty. Mäntyperän eukon mietteitten mukaan uskonriidoista päästäisiin kakkein helpoimmin, kun otettaisiin käyttöön se jokaiseen ihmiseen sisäsyntyisesti istutettu omatunto, se on kaikkia kirjoitettuja Sanoja suurempi ja oikeampi uskonto, jos tuota vain itse oppimismme kuuntelemaan ja sen mukaan elämään.

Mutta sitten kuninkaallisiin. Kaarina Maununtyttären, Suomen ainoan (kauttarantain) kuninkaallisen hauta avattiin Turussa. Kuinkahan monta sukua länsirannikolla mahtaakaan olla, joilla suvussa kulkee tarina Kaarinasta… Omakin sukuni on tarinan mukaan tutkittu, se päättyy Kaarina Maununtyttäreen, eikä sen jälkeen ole mitään tietoja mistään. Toisen tarinan mukaan hän ja hänen prinsessatyttärensä (kolme) tapettiin, toisen mukaan heille annettiin kartano Turun seudulta… Oma sukuni Loimaalta, on täynnä Kaarinoita, nimi kulkee suvussa joko sellaisenaan tai muunnoksina, kuten Katriina jne. Äiti lauloi aina laulua Erikistä ja Kaarinasta… Nyt otettiin Kaarinasta DNA-näytteet  – pitäisköhän ottaa omatkin!!!. Luulen , että seutukunnalla emme ole ainoita, jotka satumaista sukutarinaa vaalivat. 

Pieni ripsaus prinsessaa on aina kulkenut tämänkin eukon mukana. Jo lapsena kuvittelin olevani Tanskan prinsessa vaihdokas, synnytyslaitoksella vaihtunut! Ja suuren köyhälistöperheen lapsena kerroin koulukavereille satua, jossa meillä olisi asuintalon vintillä piilossa kultaharkkoja, joten jonain päivänä kulkisin vielä kruunu päässä. No,kuljinhan minä! Olinhan monta vuotta Mummokuningatar, joka jatkoi satujen kertomista kouluissa ja tarhoissa, pihapoluilla ja tämän Leminkirjavankin sivuilla.

Nykyään Mummokuningattaren harmaita hapsia koristaa rusetti Ukrainan (ja Ruotisn!) väreissä, ja Mäntyperän eukko toivoo, että nykypäivän IIvana Julmat tulisivat järkiinsä ja lopettaisivat sotimisensa ja saisimme viettää Taivaallisen kuninkaan armolahjan juhlaa rauhassa.