Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Pitkään on Mäntyperän eukko harmitellut, kun ei pääse kunnolla jutun tekoon. Rollan kanssa ei joka paikkaan edes mahdu, eikä nopeita liikkeitä ehdi tehdä – ei pääse haastelemmaa rallikuskien tai suurten taiteilijoitten kanssa. Mutta arvaas mitä! Joskus sattuu matkan varrelle uskomattomia onnenkantamoisia!

Kaveri oli luvannut, jotta mennään Lappeenrannan satamaan katsomaan Alisan juoksua lauantaina 22.8. Oli ottanut selvää, että Linnoituksen kautta pääsee ajamaan Hiekkalinnan tienoille, jonne voi jättää auton, ja sitten sieltä alakautta pääsee jopa Satamatorille juhliin, kun varataan aikaa…. 

Tilasin siis aamulla sotetaksin Kaverin luo, ja siinä kuskin kanssa jutellessa ilmeni, että hän oli ollut Alisan kanssa samalla luokalla kuusi vuotta! Kertoi tytön olleen ihan mukava, tavallinen muuten, mutta hirvee juoksemaan. Kun välitunti alkoi, niin ”siellä se taas oli juoksemassa”. 

Menomatkalla pysähdyttiin Taipalsaarella katsomassa toisenlaisia maantiekiitäjiä, Ferrareita. Niitä oli pitkät rivit kaiken värisiä ja mallisia. Yhdessä oli konepelti auki, ja Kaver tuumasi: ”jo on törkyy täynnä konehuone”. Auton omistaja oli tutkivinaan moottoritilaa ja tuumasi lyhyesti ”ei oo törkyy, ei oo…”

Mietin ,miltä mahtaa tuntua ajaa menopelillä, josta ei täysiä voimia voi oikeastaan missään ottaa irti, vaikka kuinka mieli tekis! 

Invalätkää ei hiekkalinnan parkilla tarvinnut, siellä oli tilaa valita paikka, ja kierrellä katsomassa satamaa, ennenkuin juoksijat päästettiin matkaan. Aikaisemmin oli jo juostu lyhyempi lenkki, ja nyt oli puolimaraton menossa. Merkin jälkeen katu täyttyi juoksijoista, oli kaiken tasoista menijää. Ja hauskoja asujakin löytyi, vankikarkureista alkaen. Vähitellen jonot venyivät ja takaisinpäin reittiä mentiin jo näin sopuisasti.

Juoksijoiden joukossa Alisaa ei näkynyt. Pieni pettymys kävi mielessä, mutta rantapolkua myöten pääsi mukavasti Satamatorille, jossa soittolava oli kauniisti koristeltu suurta juhlavierasta varten. Aikaa oli reilusti, ja asetuimme vetyjen jälkeen maaliintulopaikan lähettyville… Kuulutus kertoi tulijat, ja joskus heitä näkikin siitä ihmismuurin takaa. Maalissa heille oli tarjolla leivonnaisia ja juomista, taisi olla hedelmiäkin… ja karkkia.

Kaverin viereen penkille istahti hikinen mies. Nautti siinä pullaa ja kahvia ja valitti kovaa hikoilemistaan. Kysyin mistä päin hän oli tänne tullut. Ei oikein osannut sanoa… paikkakuntia vilisi puheessa, Kuopio, Tampere, – ja Luumäellä hänellä oli maatila, oli menossa kisan jälkeen sinne puimaan! Niin ja tosiaan, Lennuksella hänellä on mökki… Ja töissä hän on Patrialla, automatiikan insinööri…! Minkähänlaisia elämäntarinoita satojen juoksijoiden takaa löytyisikään, henkeä haukkoen hitaanpuoleinen eukko kuunteli,ja unohti kysyä nimen!

Seuraava penkillä henkeä vetänyt juoksija oli saanut asfaltti-ihottumaa, mutta kertoi sen olevan edelliseltä reissulta. Olihan se vähän tärskähtänyt, mutta ei onneksi kipeytynyt ja paranemaan päin. Hänen mielestään asfaltilla on kuitenkin parempi juosta kuin hiekkatiellä…. Kuulutettiin eri sarjojen voittajia ja seuraavia, aika jännää, että sekä naisten että miesten sarjassa kuulutettiin englantilaispari.

Tyttö täyttä

timanttia! 

Maaliin tulo kesti todella kauan. Vetyjen jälkeen oli aikaa kierrellä katselemassa kojujen tarjontaa, laivoja ja sataman kauniita istutuksia. Lavan edessä oli aivan hiljaista, silloin tällöin joku kävi tarkistamassa mikrofoneja tai johtoja, suuntailemassa kameroita, ja järjestysmiehille annettiin vielä viimeisiä ohjeita, kunnes lähtivät joukkioina  erisuuntiin. Nyt vasta ihmettelen, etten tainnut nähdä poliiseja missään….

Otimme paikat lavan edestä oikeasta laidasta, ja odottelimme kansan kertymistä taaksemme. Eukon viereen tulla tupsahti iloinen porukka pyörätuolinaisia, ja järjestimme heille paikkaa myös eturivistä, ja vasta päivää myöhemmin sain tietää, että ihan vieressä oli seisonut tutuntuttuja, floridalaisia vieraita!

Palkintoja jaettiin, juoksulaseja ja kenkiä, mitä lie.

Tässä kuva naistensarjan voittajista, kolmantena Tiina Myllylä, Vaajakosken kuohu, toisena lappeenrantalainen Anni Kuosmanen, ja voitajana tämä englantilainen, jonka nimeä en varmasti kuullut, saattoi olla Klara Elisa Grayham (miten lie kirjotettanee?)

Palkintojen jako jatkui, mutta liikehdintä ympärillä esti soppakouraiselta eukolta kuvaamisen, kolmanneksi tuli miesten sarjassa  kuitenkin Lpr-Taipalsaari, Julius Taskinen, toiseksi Toni Myllylä, Vuokatti, ja voitto meni ulkomaille, Paul Grayhamille. Kansa odotti yhä Aliisaa, ja tungos ympärillä tiivistyi…

Ja lopulta: Kaupunginjohtaja Tuomo Sallisen johdolla lavalle nousivat myös Sanna Koskenranta ja Joonas Grönlund, sekä – tietenkin – meidän Alisa Vainio valmentajansa Jarno Viskarin kanssa. Puheet olivat kauniit, ja kehut ansaitut. 

Alisan nimellä olisi haluttu jatkossa kutsua Luukkaansalmen siltaa, mutta virallistaminen olisi vaatinut pitkät neuvvottelut, joten nyt nimeä kantaa lentokentän ympäri kulkeva lenkki, kesät, talvet! Stipendinä kaupunki antoi 20.000 Alisalle ja 5 000 valmentajalle.

Lappeenrannan nuoret urheilijat, lummilaiset muistivat Alisaa suurella joukolla, ja pienellä pussilla, jossa oli sitä mitä koko nainenkin, täyttä timanttia, ne saavat kimaltaa sankarittaremme korvissa tulevaisuudessa.. Ja pikkuinen maskottinalle on lummilaisten  mukana  Alisa-nallena.

Lavalle kutsuttiin myös palkittaviksi Alisan vanhemmat,

On ihana, että juoksijamestarimme ympärillä on näin vahva ja lämmin, selvästi välittävä taustajoukko! Palkitsemistilaisuus päättyi Alisan toivomaan musiikkiin, Kotiteollisuuden rajuun rokkiin ja ryminään, jolla varmaan on ollut juokujalkaa voimistava vaikutus.

Meidän juhlapäivämme päätettiin vohvelikioskilla. Sataman Sanni näytti olevan kovasti kiireinen, ja jono kulki hitaasti eteenpäin. Yht’äkkiä heristin korviani… edessä puhuttiin englantia, Julius Taskinen siinä tulkkasi englantilaisen voittajaparin tilausta! Siinä piti selittää tarkasti mitä vety jne. tarkoitti ja mitä piirakat pitää sisällään, ennen kuin päätökset tehtiin…

Eukko  takana pohti tohtisiko häiritä takeltemalla vähemmän tärkeitä kysymyksiä kuten (haumenikantriis juu aa.. ) käyneet palkintoja keräämässä, mutta aikansa järkeiltyään otti vain tilaisuudesta kuvan.

Olivat varmasti paikallisherkkunsa ansainneet, kaverikin oli sitä mieltä, että eukon on  etsittävä istuinpaikka ja levättävä aika joka häneltä jonottamiseen menee.

Sokerina pohjalla viimeinen onnenkantamoinen. Kisaamisesta uupunut eukko päätti kiivetä viimeisenä ponnistuksena Linnoituksen halki kulkevan kadun varteen, kun Kaveri hakisi auron satamasta, ja ottaisi kotikyytiin… Rollaa on hankala työntää mukulakivillä ylämäkeen, mutta sisullahan tuo kulkee…

Edessä oli pieni aukko pysäköityjen autojen välissä, ja siinä seisoi myö suurilla ”täyssähkö”-mainoksilla koristeltu harmaa auto. Sen viereen rollan laitoin jarrut päälle ja hengähdin syvään. Vieressä joku nainen halus ottaa kuvaa sinipukuisesta tytöstä, ja nuori mies siinä vieressä sanoi: voin ottaa teistä molemmista…. Voi taivas varjele! Kuvaa otettiin Alisasta!

Eukko siinä hätäilemään: oi miekii haluisin, mut miun kamera on laukus karkkien alla! (Kaupunki lahjoitti Marianneja kaikille halukkaille niin paljon kuin kehtas ottaa, emme kainostelleet!) Herramies sanoi: ”Älä hätäile, minä otan kameran sieltä, ja otan kuvan teistä… ” Mie koiti pittää karkit kameralaukus, ko hää kauho kameraa sielt, sano sit, et  ”hyvä, minulla on samanlainen”, mie selittämmää, et siin ei tarkennus toimi, pittää käyttää kästarkennust, hää kysy mite ja nii eellee… ja sit mie oli Aliisa kainalos, ja ihmetteli mite pitkä on tää pien ja hento tyttö, jota mie oon telkkarist kattont…

Muutammii sannoi siin vaihetti, ja sit hää sen nuore herrasmiehe kans hyppäis  harmaa sähköauto takapenkil ja lähtiit… Sen pituinen se.

Lukusuosituksena mainitsen Maaseun Tulevaisuuden uusimmasta Harri Pirisen jutun Aliisasta ja urheilusta yleensä, siinä mainitaan Julius Taskinen Aliisa Vainion managerina…esim.