Mummokuningatar ja lumimyräkkä – satu ja värityskuva

Teksti ja piirros: Sirkka-Liisa Vaalivirta

Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, joka tosin oli jo aika lailla pulskistunut ja rypistynyt, kultaiset kutritkin harmaantuneet, mutta aika onnellisena hän asusteli kaukana korpimetsän keskellä omassa linnassaan harmaan kissansa Harmin kanssa.


Eräänä yönä juuri kun hän oli päässyt ruusukuvioisen peittonsa lämpöön, ja saanut unen päästäkin kiinni, alkoi linnan peltikatto paukkua, isot kuuset huokailivat ulkona raskaasti, ja ikkunan takana koivun oksat hakkasivat ruutuun. Tuuli ulvoi pelottavasti nurkissa.
Harmi, joka oli vielä liian pieni kissa öisille seikkailuille ulos, kaivautui peloissaan Mummokuningattaren peiton alle jalkopäähän. Hirmuinen myrsky riehui koko yön, eikä nukkumisesta oikein tullut mitään.

Niinpä oli vielä ihan sinisenhämärää, kun Mummokuningatar nousi keittämään kupilliset kaakaota heille molemmille, Harmin kuppiin piti tosin lorauttaa vielä tilkkanen paksua kermaa. Sattumalta hän katsahti ulos ikkunasta, siitä jota se koivu edelleenkin piiskasi kovin.
”Voi hyvä tavaton”, henkäisi hän. ”Katsohan, Harmi. Tuuli on puhaltanut lunta ihan ikkunan puoleen väliin asti! Voi harmi, nyt emme voikaan ruveta paistamaan lettuja, vaan meidän on lähdettävä lumitöihin.”
Mutta eipä auennutkaan linnan ulko-ovi, ei vaikka kuinka työnsi, puhisi ja puhkui kuin Iso Paha Susi. ”Voi hyvä tavaton, lunta on oven edessäkin!”
Harmi kiipesi ketterästi linnan torniin, ja naukaisi sieltä kutsuvasti. ”Miau, tulepas katsomaan, miau!”

Voi ihmettä, lunta oli silmänkantamattomiin, ja yhä edelleen tuuli työnsi sitä joka koloseen. Vaan mitenkäs nyt lumitöihin päästään?
Harmi hioi hetken kynsiään, ja alkoi laskeutua tornista maahan – hups, se upposi pehmeään hankeen ja alkoi iloisesti hyppelehtiä sinne tänne .

Voi hyvä tavaton, mitenkäs minä tuonne pääsen, mietiskeli Mummokuningatar, ja keksikin kohta hyvän konstin. Hän haki muutaman lakanan, sitoi ne köydeksi ja laskeutui turvallisesti alas.

Onneksi lapio löytyi, ja apujoukkojakin tuli tuotapikaa. Orava toi koko perheensä lakaisemaan käytäviä, ja neuvoi Harmillekin, kuinka häntää käytetään tehokkaasti. Pupu puolestaan opasti taputtamaan höttölunta tiukaksi käytäväksi, lumilyhdyksikin puristeli pallosia.

Vaan eipä ne Harmin tassut moiseen sopineet. Lumi paakkuuntui sen terävissä kynsissä, ja hännästäkään se ei oppinut rapsauttamaan lunta pois oravan lailla, joten kohta se alkoi muistuttaa harmaata kettua, jolla oli lumipallo kuonon paikalla ja hännänpää valkoisena.

Pienet hiiret koittivat kaivaa käytäviä lumeen, mutta liian pieniä niiden polut olivat sekä Harmille että Mummokuningattarelle.
Pikkulinnut yrittivät olla avuksi pudottelemalla lunta puista, Mummokuningattaren kruunu oli jo ihan kukkuroillaan. Takin helmoissa alkoi olla niin painavat paakut, että hän tuskin enää pääsi liikkeelle. Mutta pikkuhiljaa pihapolut ja portaat puhdistuivat lumesta. Punatulkut viheltelivät oksillaan mustat pipot kallellaan ja tuumasivat:
”Olipa hyvä, että saatiin homma tehtyä ennen kuin naapurin isäntä tulee traktorin kanssa auttamaan. Eikös me nyt voida mennä paistamaan niitä lettuja?”

Todellakin, juuri kun lettukestit olivat alkamassa, kuului pihasta kovaa pörinää. Traktorihan sieltä tuli.

”Voi hyvä tavaton” naureskeli Mummokuningatar, ”enhän minä muistanut, että olin sopinut aurauksesta. Sellaisesta se on, kun ei saa tarpeeksi unta. Kaikki menee ihan sekaisin. Mutta lettuja riittää meille kaikille, käypä, Harmi, hakemassa auramies lettukahville!”
Kylläpä oli mukavat lettukestit. Kun masut olivat ihan täynnä, ja linnan salissa lämmin, niin päiväunillehan siinä sitten käytiin ripirinnan. Vain tarktorimies kuului pöristelevän muille pihoille auraamista etsimään.

Sen pituinen se.

Väritä kuva tietokoneen piirustusohjelmassa tai tulosta se ja väritä liiduilla.

Väritä kuva tietokoneen piirustusohjelmassa tai tulosta se ja väritä liiduilla.

Vastaa