Eukkomammaa pari viikkoa piinannut lokkien kirkuna ja syöksyily päättyi launtaina iltapäivällä erikoiseen näytökseen: rännejä pitkin tupsahti maahan linnunpoikia.
Ensin katolla kolisi, minkä jälkeen syöksytorven viereen ilmestyi pikkuinen höyhenpallo.
Ensimmäinen tulija valitsi reitin talon alapihalle: ensin kuusi, seitsemän metriä liukua pitkin peltikattoa ränniin ja sitten viiden metrin pystyliuku parilla mutkalla syöksytorvea myöten. Poutapäivänä vesiliukumäki oli kuiva.
Sitten piti kuulostella, olivatko jäsenet ehjät ja mitä ohjeita emo yläilmoista antoi.
Käsky kuului, että on noustava talon toiselle puolelle. Siis matkaan.
Siitä sitten rohkesti kohti avaraa maailmaa.
Suunta tosin oli järvestä pois päin. Välietappina oli varmaankin suojaisa paikka, missä saattoi odotella pikkuveljiä ja -siskoja.
Niitä tipahti pian lisää, tällä kertaa lyhyempää ja matalampaa reittiä talon yläpihan puolelle.
Pahnan pohjimmainen oli pienin ja arin. Se ei millään meinannut uskaltaa lähteä liikkeelle.
Se valitsi – tai emo komensi sen valitsemaan – suoremman reitin naapurin tontille ja siitä kohti rantaa.
Isälokki valvoi operaatiota lyhtypylvään päältä, emo lenteli ympäriinsä ja raakkui ohjeita.
Parin tunnin ajan saatoimme seurata pikkuisten pesänjättöä emojen liikkeistä. Toivottavasti pienet pääsivät järvelle asti – matkaa oli sentään toista sataa metriä.
Nyt on pesä talon harjan ja kattosillan välissä tyhjä – ja toivottavasti ensi kesänä pysyykin. Nyt kuulee taas pikkulintujenkin äänen. Räkätinkin soraääni kuulotaa sulosirkutukselta.