Sotatalvi 1918

Paavo Okko kirjoittaa vuoden 1918 tapahtumista isoisänsä Antti Okon muistiinpanojen pohjalta. Kirjoitus on tarkennettu versio tekstistä, joka on julkaistu aiemmin Länsi-Saimaan Sanomissa.

Sivu Antti Okon päiväkirjasta.

Sivu Antti Okon muistiinpanoista..

Sata vuotta sitten tapahtuneita asioita on nyt muisteltu paljon. Lemin seudun tapahtumista tarjoaa yhden erityisen näkökulman isoisämme päiväkirja. Se on laadittu ilmeisesti pian tapahtumien jälkeen. Merkinnät kattavat ajan 9.2–31.3.1918. Kirjoittaja koki tapahtumat ”sotana”. Muussa yhteydessä hänkin käytti silloin yleisesti käytettyä sanaa ”kapina”.

Päiväkirjan pitäjä oli Lemin kunnallislautakunnan puheenjohtaja Antti Okko (1859-1934). Hän oli kotoaan Sorvarilassa nähnyt lauantaina 9.2. punaisten tulon Lemille, mutta hän lähti sunnuntaina kirkolle, ehkä kirkkoon. Punaiset olivat kuitenkin edellisenä yönä tapahtuneen Lamposen kahakan jälkeen päättäneet palata Lappeenrantaan ja ottivat tiellä tavatun miehen vangiksi. Kirkonkylän reissu päätyi Lappeenrannan linnoituksen päävartion (nykyinen Rakuunamuseo) selliin muutaman muun Lemin miehen kanssa. Maanantaiaamuna haukuttiin lahtariksi ja uhattiin ”ajaa jäälle riviin ja ampua”.

Vankien yhteys suojeluskunnan toimintaan haluttiin selvittää illalla alkaneissa kuulusteluissa. Seuraavana päivänä muut 18 miestä päästettiin vapaaksi, mutta Okko jätettiin selliin. Sinä päivänä ruokaa ei tullut ”yhtään murua”, lahtariksi kyllä haukuttiin. Seuraavana päivänä tuli hiukan syötävää (mm. ”3 hailia”), ja sitä seuraavana päivänä vietiin oikeuden istuntoon Lappeenrannan maistraattiin. Päiväkirja kuvaa oikeuden kokoonpanoa epäilevään sävyyn, mutta puolustusasianajajakin sallittiin. Pankinjohtaja Väinö Takala sai toimia sellaisena, ja päätökseksi tuli, että ”Okko on aiheettomasti vangittu”. Mies palasi sunnuntain kirkkoreissultaan torstaina kotiin.

Oikeudenkäynnin järjestäminen osoittaa, että helmikuun puolivälissä punaisessa Lappeenrannassa oli vielä pyrkimys oikeusvaltion periaatteiden noudattamiseen. Opettaja Antti Pajula kirjoitti 1970-luvulla, että syyte koski Lemin suojeluskunnan perustamiskokoukseen osallistumista ja että Okko onnistui saamaan sanan Väinö Takalalle tulla maistraattiin paikalle. Kertomuksen mukaan Takala todisti, että Antti Okko on Lemillä niin yleinen nimi, ettei pelkkä nimi riitä todistamaan tämän miehen osuutta asiaan. Oikeus antoikin vapauttavan päätöksen. Hän oli kuitenkin ollut mukana käynnistämässä suojeluskuntatoimintaa, vaikkei hän ikänsäkään (59 vuotta) vuoksi osallistunut aseelliseen toimintaan.

Vapautumisen jälkeisenä päivänä (15.2.) kirjoittaja meni taas kirkolle ja sai tietää, että valkokaarti asettuu seuraavana päivänä Lemin kirkolle. Helmikuun 25. päivänä punaiset kuitenkin hyökkäsivät uudelleen Lemille. Punaisten tuloa hidastivat Sorvarilan ja Taurin kahakat, mutta seuraavana päivänä valkokaarti jätti Lemin. Kunnanesimies merkitsi kirjoihinsa, että kaarti ”vei mukanaan Lemin kunnan sokerit 600 kiloa ja vaivaisviljat noin 40 hehtoa”. Nyt ei hänen ollut vara enää jäädä punaisten käsiin, vaan hän lähti sukulaismiehen kanssa valkoisten perään Savitaipaleelle. Kaupin talossa he kuulivat, että valkoisten on tyhjennettävä myös Savitaipaleen kirkonkylä. Hänen pienestä reestä ei ollut suurta apua evakuoinnissa, ja ”mieleni paloi päästä kotiin”. Siksi hän palasi Partakoskelta Taipalsaaren kautta kotiin.

Kotana tiedettiin, että punaiset pitävät valtaa kirkolla ja vaativat miehet ja hevoset omaan sakkiinsa. Kaiken lisäksi ”minun päästäni maksavat 50 mk jos kuka tuo sen heille paistiksi”. Enemmänkin punaisia näytti kiinnostaneen kunnan kassakaapin avaimet. Parin päivän päästä tuli kolme aseistettua miestä etsimään avaimien haltijaa juuri, kun ”tein tiliä kunnan kassoista”. Pako onnistui, mutta kotona ei uskaltanut enää yön jälkeen olla. Alkoi kiertely syrjäkylien luotetuissa taloissa. Kotiväen kanssa sovittiin, miten viestitään vaaran merkit. Silti hän oli törmätä lauantaina 9.3. omalla ”kartanolla” kunnan kassakaapin noutajien kanssa. Kirjoittajan tuntema lemiläinen mies oli kuuden aseistetun miehen kanssa tullut hakemaan kassakaappia uusien vallanpitäjien haltuun. Avaimia he eivät saaneet, koska ne olivat pakenijan matkassa. Kaapin lisäksi kamarista vietiin yksityisomaisuutta.

Kassakaapin viemisen jälkeen ajojahti miehen löytämiseksi kiihtyi, mutta Antti Okko onnistui piilottelemaan myötämielisissä taloissa aina sodan loppuun saakka. Pitkäperjantaina (29.3.) tuli tieto Lemin pappilan kahakasta sekä sukulaismiehen joutumisesta punaisten vangiksi Lappeenrantaan, hän jäi kuitenkin henkiin. Lemin hautausmaalla käytiin taistelu 4.-5. huhtikuuta. Siinä kaatui 3 punaista ja 2 valkoista. Päiväkirjaan merkityt tiedot punaisten tappioista eri kahakoissa olivat todellista paljon suurempia. Seutukunnan tapahtumista saa nyt hyvän kuvan esimerkiksi Pentti Pylkön kirjasta Vaiettu vuosi. Punaiset poistuivat Lemiltä 25.4. Pappila ja kellotapuli poltettiin, mutta kirkon sytyttäminen ei onnistunut.

Päiväkirjasta voi tiivistää talven 1918 tapahtumista muutaman piirteen. Antti Okon henkiin jääminen helmikuun alkupuolella kertoo punaisten pyrkimyksestä asialliseen vallanpitoon valtaantulon alkuvaiheessa. Kun tappio alkoi häämöttää, oikeusvaltioperiaatteet saivat jäädä vähemmälle. Muistelen lukeneeni, että Lappeenrannan punaisten tuon ajan johtomiehiä syytettiin myöhemmin omien toimesta liian pehmeästä toiminnasta valkoisia kohtaan.

Koska avaimia ei saatu, punaiset mursivat kunnan kassakaapin. Työn tekijäksi tarvittiin seppä. Paikkakunnan perimätieto kertoo, että lemiläinen seppä pakotettiin työhön. Näillä tiedoilla teosta tullut kuolemantuomio vaikuttaa kohtuuttomalta. Jos punaiset voittivat, kassakaapin noutajien ryhmää vetänyt mies olisi ehkä saanut kunniamerkin eikä kuolemantuomiota, joka hänellekin langetettiin.

Antti Okon päiväkirja käyttää nykykatsannossa ankaraa kieltä punaisista. Hänhän koki olleensa vain palvelemassa laillista järjestystä ja tunsi olevansa vastuussa kunnan varoista, ja silti häntä uhattiin! Tämä on esimerkki siitä, kuinka tärkeää on, ettei synny epäselvyyttä siitä, mikä on laillinen esivalta. Siksi olisi vuoden 1918 jälkiselvittelyissäkin pitänyt hyväksyä paremmin se periaate, että vastuuseen pitää asettaa ne, jotka yrittävät mullistaa yhteiskuntajärjestyksen eikä niitä, joilla ei ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin totella paikkakunnalle tullutta uutta komentoa.

Paavo Okko, Turku

 

Vastaa