…saa suuret luulot heittää. Repovuoren reitti Lemin Huttulassa ei pitänyt olla pitkä (n. 4 km) eikä vaikea, vaan helpohko.
Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Kaveri kyseli, jaksaisitko, ja tuumasin, että tottakai, otan kävelysauvat ja sillä hyvä. Se oli ensimmäinen ja suurin virhe!
Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, kun saavuimme parkkiin laavupaikalle toisen auton viereen. Reput selkään ja matkaan läpi leppoisan metsän upeaa, leveää polkua myöten.
Välillä metsästä poikettiin aurinkoisille aukoille, kiviaidan pätkälle, josta tuli mieleen ne pahojen aikoijen ampumasuojat. Ylitettiin maantie, jonka takaa löytyi mahtavia siirtolohkareita, vai liekö jo vuoristonhuippuja ja komeasti lohkeilleita seinämiä.
Peikkojen piiloluoliakin saattoi olla. Polku kapeni, kuiva ilma kuristi kurkkua. Joku oli sanonut, ettei polun varrella vettä näy. Tosi, omat on oltava mukana. Meillä ei ollut!
Pitkospuita kuitenkin löytyi, osittain pahasti lahonneita ja märällä säällä varmasti liukkaita.
Muistelin koko ajan, kuinka joskus hirvittävän kauan sitten pidettiin luonnonsuojeluyhdistyksen kokousta alkumatkan tulipaikalla, silloin tämä polku oli vasta suunnitteilla ja kokouksen päätteeksi käytiin jonkun aukon reunassa kiipeilemässä kivikossa… mutta nyt en saa paikasta enää kiinni. Tuttua kivikkorinnettä en löydä!
Saavumme vuoren juurelle.
Se on valtavan suuri, siinä se nyt on, arvelemme, helppo reittihän tämä olikin! Mutta mitä vieltä. Tähän asti sauvat ovat antaneet tukea ja turvaa, mutta Nuoravuorelle johti jo ”köysirata”, jolloin kepeistä oli vain harmia! Ellen olisi pitänyt tiukasti kiinni paksusta apuköydestä olisin ainakin kerran luiskahtanut polulta rotkoon tai kallion halkeamiin
Ei ollut puhettakaan, että olisin voinut käyttää kameraa kuvaamaan hurjaa nousua!
Sitten pääsimme ihan toiseen maailmaan, yht´äkkiä kesken kiipeilyn silmien alla aukeaa aurinkoinen taimikko jyrkällä rinteellä, kuvasta puuttuu vain se välkkyvä vesi! Ihmettelemme istutettuja nuoria puita, jotka vaikuttavat pihdoilta, mutta emme tiedä nimeä. Myöhemmin sain kuulla, että nämä ovat purppurapihtoja.
Ja polun varteen on istutettu monia muita lajeja kuten makedonianmäntyjä, douglaskuusia, hemlokkeja ym…. niistä kannattaisi laittaa merkintöjä polun varteen!
Tässä ihanassa paikassa söimme eväät, ja selän takana odotti lisää vuoristokiipeilyä ja köysirataa, niin suuria kiviä keskellä polkua ettei tämän eukkosen askel riittänyt niitä ylittämään, vaan jälleen kerran kaverin apua tarvittiin todella, ja ne halvatun kepit olivat koko ajan haittoina!
Kun pikkusen poikkesi polulta köytyi sitä vettäkin…
Leävälähe aukaisi kirkkaan silmänsä pienen polun päässä, ja houkutti jo uudelle reissulle myöhemmin kesällä, kun kasvit lähteikössä olisivat täydessä kasvuvoimassa…
Ikävin reitin osuus oli kuitenkin edessä, eikä täälläkään kepeistä juuri apua ollut. Reitin sekoittavia suuria aukkoja, risukoita ja matalilla jaloilla mahdottomia yliloikittavia ojanpätkiä.
Siinä on polun kunnossapitäjille vielä hirmuinen urakka siivota hakkuun jäljet, mutta jo ensi vuonna aukolta löytyy kokonaan uusi kasvimaailma risukoihin pesivine eläimineen ja lintuineen, perhosineen kaikkineen.
Valtavien metsäojien myötä pääsimme jälleen vanhaan metsään, jossa valtavat puut kasvoivat romahtamispisteeseen asti.
Siinä pisteessä oli kepillinen kulkijakin, ja ihanien peltoaukeiden takaa katseli jo hyvin toiveikkaasti mahdollista laavua, polun päätepistettä. Tässä vaiheessa reitin helppous oli muuttunut mielessä melkeinpä mahdottomuudeksi, ja hirvitti ajatella muita samankuntoisia kulkijoita, jotka polulle eksyvät. Miten lie pärjänneet iltaretkelle yhden aikuisen kanssa puikahtaneet reippaat lapsukaiset…
Erittäin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen reitti, haasteellinen huonokuntoiselle. Opaskiven lupaama neljä kilometriä tuntui minusta kaksinkertaiselta, ja jos se karistikin suuret luulot tältä patikoijalta, niin ensi kerralla jätän myös kävelysauvat pois vastaan hangoittelemasta!
Maininnan arvoinen on myös taukopaikan huussi, tosi siisti ja paperiakin enemmän kuin missään muualla olen koskaan nähnyt.