Lemin musiikkijuhlien perjantai-illan komeat miehet

Teksti Sirkka-Liisa Vaalivirta

– Sekä vielä Kummitus ja Arkkiherttua, Ludwig van Beethoven.

Istun Kastepuun alla, sen oksilla kimmeltää ilta-auringossa seitsemän lasienkeliä.

Istun Kastepuun alla, sen oksilla kimmeltää ilta-auringossa seitsemän lasienkeliä.

Lemin kauniin kirkon täyttää vielä hetken tasainen puheensorina, kattokruunuissa lepattavat kynttilän liekit. Erik Rousi toivottaa meidät tervetulleiksi, kertoo illan ohjelmasta, esiintyjistä ja hienoakin hienoimmista soittimista. Odotan jännityksellä sitä kummitusta….

Eteemme saapuu kolme komeaa miestä. Nelivuotiaana viulunsoiton opinnot aloittanut Jukka Merjanen kädessään viulu vuodelta 1682. Suomen Kansallisoopperan 1. konserttimestari ja Kaakon Kamarimusiikin taiteellinen johtaja sai seurakseen maailmalla ja kotimaassa paljon konsertoineen ja opettaneen, Helsingin Kaupunginorkesterin 1. soolosellistin Tuomas Ylisen. Hänen soittimellaankin on melkoisesti ikää  -ja hintaa, sello on vuodelta 1704.

Kolmas komia on kotoisin Tampereelta, lähes kymmenen vuotta Wienissä opiskeltuaan ja esiinnyttyään Justas Stasevskij on nyt palannut kotimaahan Sibelius-Akatemian säestäjäksi.

Ihmettelen aina, ettei erittäin tärkeää henkilöä, nuotinkääntäjää koskaan mainita. Minä mainitsen tämän neljännen komian, nimettömäksi jääneen (pianisti Nicholas Pulkkinen; toim. huom.) ja ajattelen, miten todella tärkeää työtä hän tekee. On siinä tunnettava tarkkaan partituurit, teemat ja niiden kestot, jotta tietää milloin on aika huomaamattomasti ja säntillisesti työnsä tehdä. Ei passaa kääntää monta sivua kerrallaan, ei pudotella sivuja, eikä ajatella omiaan. Minulta ajatusruusu myös hänelle!

Nyt keskitymme pelkäämään kummitusta – mutta en minä sitä tästä musiikista löytänyt, en. Minä löysin linnan saleissa leikkivät lapset, jouset kiusoittelivat toisiaan kuin kurittomat lapset. Iloisina juoksentelivat lapsukaiset hippasilla, naurun tyrskähdyksiä ja riemunkiljahduksia, hiljaista hihittelyäkin kuulin ensimmäisessä osiossa Pianotrio D-duuri, op.70 nro 1 ”Aave”.

Toisessa leikki kävi rajummaksi, pienokaiset hyppelivät, pomppailivat portaikoissa, liukuivat pianon avulla kaiteita alas, kunnes sävellystyötä tekevä isäpappa löi nyrkkiä pöytään :nyt hiljaa! …Hetkenhän ne lapset malttaa, ja sitten taas sama meno jatkui. Lopulta aivan selvästi lapset saatiin nukkumaan, hys, hys, hiljaa aivan….

Eikä löytynyt aavetta vieläkään, vaan nyt alkoi aikuisten pippalot. Herttuatar keimaili heiluvin helmoin, liehui vieraittensa joukossa ja vanha arkkiherttua tunsi mustasukkaisena nuorten miesten ihailevat katseet. Ovenpielessä hovipoika iski silmää piikatytölle, joka ylpeästi vain nosti nokkaansa.

Soittajat pitivät pienen tauon, tuskin tuossa ehdittiin kunnolla edes hartioita hieroa, sormia lepuuttaa, kahvipaussista puhumattakaan. Ja nuo mahdottoman vanhat soittimet, ehtivätkö edes hiukan jäähtyä uskomattoman kohtelun jälkeen!

Alkoi konsertin toinen osio, Pianotrio B-duuri, op.97 ”Arkkiherttua”, soittimet viritettiin uudelleen. – Muistiin putkahti aika kymmeniä vuosia sitten, kun olin kuopuksen kanssa jonkun suuren orkesterin konsertissa, ja kesken alkuviritysten kuopus tuumasi kirkkaalla äänellä ”tää kyllä kuulostaa vähän kummalliselta soitolta..”

Aloitettiin hyvin maalauksellisella osiolla Allegro moderato, vaaleita aurinkoisia värejä, kaunis päivä niityllä, tuolla lepattaa perhonen. Tuuli kulkee yli niityn ja kukat ja heinät taipuvat sen tahtiin. Keijut keräävät mansikoita ja kimalainen poukkoilee kukasta kukaan, todella kaunis ja ihana tunnelma, melkein tuntee kesäiset tuoksut. Ihmettelen, miten hurjaa käsittelyä vanhat soittimet kestävätkään, ja kuinka soittajat tohtivat, ei näitä näköjään, todellakaan pumpulissa pidetä!

Tässä vaiheessa sello pahoitti mielensä, sen haikeat matalat teemat toistuivat pitkään, vaikka viulu koetti rohkaista, älä sure,kyllä tämä tästä. Hieno, harras surumielinen tunnelma, johon piano tiputteli kyyneleitä. Oli upeaa, että tähän koronan surumielisyyteen trio lopetti konsertin vallan riemuisasti ja jotenkin voimakkaasti, ainakin minulle tuli olo, että kaikki menee hyvin, kaikki on jo oikeastaan ihan hyvin.

Beethoven ei ole erityisesti lempisäveltäjäni, hupsu mieleni riemuitsee vivaldimaisesta keveydestä ja Motzartin leikillisyydestä, mutta olen todella iloinen, että pääsin kuulemaan näin upean konsertin. Miten muuten tätäkin on mahdettu yhdessä harjoitella, jotta eri puolilta kokoontuneet soittajat noin vain pystyvät yht’äkkiä yhdessä moiseen suoritukseen, ihmettelee hän, jonka sormet eivät koskettimilla yltäneet edes lampaanpolskaan ja viulustakin irtosi vain hyvin krapulainen juopunut seilori…

Lemin Eskon, Raija Tuuliaisen mukana minäkin ajatuksin oman ruusuni annan sekä näille komioille miehille, että Lemin Musiikkijuhlalle ja sen kaikille järjestäjille.

Raija Tuuliainen kukitti Tuomas Ylisen (vas.), Jukka Merjasen ja Justas Stavleskij'n.

Konsertin päätökseksi Raija Tuuliainen kukitti Tuomas Ylisen (vas.), Jukka Merjasen ja Justas Stasevskij’n. Kuva Tarja Lindfors/Lemin musiikkijuhlat.

 

Vastaa