Tapiolan näytäntökausi käynnistyi

Lemin nuorisoseuran syksyn uutuus sai ensi-iltansa lauantaina. Yksinäisten sydänten kerhoon tutustui noin 70 katsojaa eli koronarajoituksien mukaisesti täysi sali.

Näyttelijäkaarti puheenjohtaja Jaana Sinkon kukitettavana: Helmi Heinilä (vas.), Jussi Sinkko, Maija Hyväri, Arto Penttilä, Liisa Haiko, Arto Heimonen, Liisa Junnonen ja Pentti Kauppi.

Näyttelijäkaarti puheenjohtaja Jaana Sinkon kukitettavana: Helmi Heinilä (vas.), Jussi Sinkko, Maija Hyväri, Arto Penttilä, Liisa Haiko, Arto Heimonen, Liisa Junnonen ja Pentti Kauppi.

Koronavirus toi ensi-iltatunnelmaan monta erikoispiirrettä: maskikasvoisia katsojia oli vain kolme penkissään ja penkkejäkin tavallista harvemmassa, katsomossa ei kukaan yskinyt, eikä kahvin tuoksu kiirinyt ilmassa ilmoittamassa lähestyvästä väliajasta.

Mutta teatterissa silti oltiin, ja näyttelijät toivat parhaansa mukaan iloa synkkenevään syksyyn. Viime talvena 1950-luvun Puupäällä viihdyttänyt seurue on siirtynyt kaksi vuosikymmentä eteenpäin: Jukka Itkosen kirjoittama Yksinäisten sydänten kerho ajoittuu 1970-luvulle, josta useimmalla Tapiolan teatterin katsojalla on omat muistonsa.

Itkosen komedia rakentaa huumoria rakkaudesta, tai sen kaipuusta, nopeasti etenevistä suhteista ja suhdesotkuista, joista osa on ennalta-arvattavia, mutta yllätyksiäkin löytyy. Teksti on paikoin nokkelaa, mutta isoimmat naurut syntyvät katsomossa, kun näyttämöllä humallutaan ja kohelletaan päihtymyksen tilassa.

Ja niissä kohtauksissa komiikka onkin parhaimmillaan, fyysistä kohellusta, jossa etenkin pääroolissa rakkauskirjeitä kirjoittavaa Leeviä esittävä Arto Heimonen on huimassa vedossa niin nousuhumalan rehvakkuudessa kuin kohmelon tärinöissä. Naurattavan vahvaa työtä häneltä on myös kohtaus, jossa hän liehittelee leskeä (Liisa Junnonen).

Toisena – sinä varsinaisena – naissankarina nähdään Arto Penttilä, jonka ilmeet ja olemus sopivat rooliin kuin nakutettu. Pienten ilmeiden mestari on kuitenkin piian roolissa nähtävä Liisa Haiko. Hänen silmiensä palo näkyy varmasti takariviin saakka – eikä vihaisen viestin perille menoon muuta tarvita.

Näytelmän juoni johtaa siihen, että eri kohtausten välillä joudutaan vaihtamaan kulisseja. Tapiolan porukka on joutunut keksimään taas näppäriä ratkaisuja, miten tapahtumapaikka saadaan pienellä näyttämöllä vaihtumaan nopeasti. Runsaan tekstimäärän ohella näyttelijät ovat saaneet opetella vaihtamaan kulisseja ja muistamaan pöytien ja sohvien paikat niin näyttämöllä kuin sen takana.

Vaikka monet vaihdokset katkovatkin esitystä ehkä häiriöksi asti, on niistä myös iso ilo: ohjaaja Sami Sivosen valitsemat  iskelmät jos mitkä vievät ihanan nostalgisiin 1970-luvun tunnelmiin.

Tunnelmaa tuovat myös kalustus, tarpeisto ja puvustus, jota on löytynyt työryhmän omista kaapeista. Paljon on aitoa 70-lukua, mutta hieman siitä on lipsuttukin. Tarjoilija Tepan (Helmi Heinilä) monivärinen tukka ja nilkkasukat viittaavat Dingon aikaan 80-luvulle.

Vuosikymmenistä viis, nyt on aika mennä teatteriin. Tapiolassa sen voi tehdä turvallisesti, sillä kasvomaski sisältyy lipun hintaan ja vieruskaveri istuu kaukana. Näyttelijöiden puolesta on toivottavaa, että vieruskavereita sentään olisi.

KAIJA LANKIA

Seuraava esitys on ensi sunnuntaina 1. marraskuuta kello 14. Sisälle pääsee ilman lippuvaraustakin.

Jaana Sinkko kukittamassa rekvisiitasta vastaavaa Pirjo Nykästä, valo- ja ääniajosta vastaavaa Juha Junnosta ja ensi-illan kuiskaajaa Leena Uskia.

Jaana Sinkko kukittamassa rekvisiitasta vastaavaa Pirjo Nykästä, valo- ja ääniajosta vastaavaa Juha Junnosta ja ensi-illan kuiskaajaa Leena Uskia.

Aiempi Lemin Kirjavan juttu näytelmästä löytyy täältä.

Vastaa