Mäntyperän eukko

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Lumi sulaa, kengät kastuu! Kieppi viitosen pihapiiri alkoi olla jo lumeton, ja vesilätäköihin putoilivat keltalehdet harvakseltaan. Aina silloin tällöin Mäntyperän eukko kävi käpälöimässä muovipohjaisia patikkakenkiään, yhä kosteat sisältä….

Taivas edelleen tasaisen harmaa, pieniä äkäisiä pisaroita räväytti lätäköihin keltalehtien päälle. Peipot, järripeipot ja tiaiset tulivat parvina pihatielle nauttimaan puista varisseista herkuista, mitä lie siemeniä ja toukkia lintujen aamiaispöytään tuuli tarjosikaan.

Kun pilvet näyttivät hiukan rauhoittuvan kaveri alkoi hätäillä: nyt on ainoa päivä lähteä käymään Särkitunturilla, matkaa noin 30 kilometriä, eikä ole luvattu ainakaan jatkuvaa sadetta… Eväitä ei tarvitse ottaa, käydään jossain matkan varrella. Jääkaappiin jäi limsat ja nuotiomakkarat, eukko pani kosteat kengät jalkaansa, pukeutui varalta ihan talvihousuihin ja fleesetakin päällä kymmenillä, elllei peräti sadoilla linturetkillä ja marjamatkoilla sateelta suojannut sininen ”sade”takki, aikanaan sateenkin pitänyt , Yves Rocherin käsivoidepaketin mainio kylkiäinen.

Matka sujui aika pätkittäin. Viisi kilometria runsaslumisessa maisemassa, metsä valkoinen, ja tienlaitamilla auravallit, toiset viisi lumettoman ruskametsän ja rapakoiden syksyisessä tunnelmassa, muutamin toistoin tätä… Viimein tulimme parkkipaikalle, jossa autoja oli jo jonkin verran, keltainen bussikin parkissa. Känny kertoi meille hyvän vinkin, kun entinen työkaveri tunsi paikat hyvin. Kehui kovasti lettukioskia, käykää siellä ehdottomasti, monta muutakin hyvää ehdotusta pantiin korvan taakse.

Tuskin sai eukko sauvat autosta, kun kaveri jo hävisi polulle, iloinen puheenporina hävisi hiljelleen kuulumasta, kun eukko alkoi askeltaa hyvin soraistettua polkua eteenpäin, ajatuksenaan mennä niin pitkälle kuin jaksaa ja kuvittelee jaksavansa vielä takaisin autolle. Taskussa toiveikkaasti kolikoita, ja kielen päällä jo lettukahvien houkutteleva aavistus…. sinne jos jaksais, kaksi kilometriä…. ylämäkeen.

Pitkään polku oli melko tasainen, kaunista ruskametsää ympärillä, aivan hiljaista lukuunottamatta ohi kiirehtiviä patikoijia, jotka iloisesti moikkailivat. Muutamia kivisiä töyssyjä alkoi olla, ja iloiset puroset lirittivät polun poikki ja pitkin, lätäkötkin suurentuivat ylöspäin mennessä. Ja lunta, sitä oli polun reunamilla, siinä näkyi koirien ja porojen jälkiä, pienessä koivikossa lintuparvet lentelivät sinne tänne. Joku kysyi, mitä nuo ovat, ja eukkonen leikki hetken retkikummia,: järripeippoja, peippoja, käpytikkoja, talitiaisia…

Mäet muuttuivat isommiksi, ihmisillä oli yllään muovisia sadetakkeja… eukko nousi kivikot tarkasti askel tänne toinen tuonne, aina yksi kerrallaan, vakaasti. Ja lopultakin  -savun haju! Ja sitten näkyi jo rakennukset pienen puron varrella, kota oli täynnä ihmisiä, keskellä paloi iloinen tuli.

”Tämäkös se on se lettukahvila?” kyseli eukko, mutta huomasi jo samassa, että makkarat paistuivat ritilöillä, kuksat ja mukit höyrysivät kuumista juomista. Siinä sitten taivastelemaan, että hitsi, lettuja ajatellen jaksoin tänne asti, ja nyt on ainoat eväät kolikot taskussa. Nuotion äärestä tarjottiin makkaraa valmiiksi paistettuna ja viiltojen kera, eikä missään tapauksessa mitään maksua… ja vierestä pohjalaisten bussiretkeläinen tuuppasi käteen vichypullon, jos kelpaa… Toiselle puolen kotaa joku huikkasi, jaluaisko siellä istuva lapsiperhe paistaa vaahtokarkkeja. Olipa mukavaa väkeä! Lämmin läikähdys käy mielessä vieläkin.

Mutta eipä kukaan ollut kuullutkaan lettukioskista, kunnes muuan kaveri sanoi, että jossain hän kyllä tietää, että on ollut joku seurakunnan kahvila, mutta ei tämän polun varressa… siispä suurella vaivalla kiivetty matka oli nyt suoriuduttava turvallisesti alas, toki sentään hyvin syötettynä. Kaverikin löytyi lopulta,ilman lettuja hänkin.

Paluumatka oli kuin satua. Sulava lumi nosti metsään valkean sumun, joka nousi toisin paikoin puiden latvoihin asti, pehmensi kullankellan koivuissa valkeaan harsoon, liikkumattomaan satumaisemaan. Kamera oli ONNEKSI mökillä, muuten matka ei olisi joutunut metriäkään.. tosin satu jatkui Äkäslompoloon asti.

Siellä sentään kahvihammasta kolotti sen verran, että poikkesimme Navettagalleriaan tuoreelle pullalle ja koristeellisista kupeista tarjotulle kahville. Seinillä oli näytteillä haltiattaria, pikkuisia nukkeja pitkin jäsenin ja hiuksin, sekä hauskoja kissoja, joilla oli enkelin siivet. Kisut ojensivat punaista sydäntä katsojaa kohti. Eukko kyselemään, kuka näitä tekee. Niitäpä tekee Irina, joka asuu Ukrainassa. Hän lähettää niitä siskolleen Turkuun, ja nyt niitä myydään Ukrainan tueksi täälläkin. Tässä tämä turvakissa lepäilee jo Mäntyperän pihamaalla, eikös olekin söpö!