Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi – kirja-arvio

28.10.2017

Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta

Kun kirjailijasta tulee tarpeeksi kuuluisa hänelle käy kuten muillekin taiteilijoille. Nimi myy. Niinpä tässäkin kirjassa kirjailijan nimi on se joka näkyy, sen sijaan kirjan nimi minultakin unohtui lukiessa yhtenään  – oli tarkastettava kannesta.

SSCN0160

Tämä kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2002 Tammen kustantamana. Sitä mainostetaan  ”tiheänä perhetragediana”. Kirjassa on mielestäni muutama ärsyttävä piirre. Leena Lehtolainen kirjoittaa minä-muodossa, mutta hyppää henkilöidensä ajatuksiin erikoisesti.

Kirja on jaettu näihin viiden henkilön ajatuksiin kappaleittain, joissa edellisen henkilön miete päättyy kesken pisteriviin, ja seuraavan henkilön ajatus alkaa taas pisterivillä……sekavasti.

Jollakin tavalla se oli todella ärsyttävää. Eikä ihan niin helppo ole päästä näihin minä-henkilöihinkään sisälle. Varsinkin miesten, kirjailija-Veikon ja taksikuski Kaitsun minä-ajatuksia oli toisin paikoin vaikea mieltää miehen ajatuksiksi.

Ehkä olisi ollut helpompi omaksua  kaikkien tempauksia ulkopuolelta katsottuna. Kerta toisensa jälkeen palasin kappaleen alkuun tarkastamaan, kuka-minä tässä puhuu.

Äiti-Sirkasta jäi jotenkin aneeminen kuva verrattuna hänen siskoonsa sinne tänne sponttaanisti elämässä säntäilevään Saaraan. Kyllähän näitä ikiteinejä, itseriittoisia maailman napoja riittää, mutta silti tuntui, että ajatusmaailma Sarallakin meni lukijalta hiukan yli hilseen.

Heidän veljensä Veikko pääsee oikeastaan kaikkein vähimmällä tässä tarinassa. Johtuneeko siitä, että hän on kirjailija, siis kohtalaisen normaali, yksinäinen sivustakatsoja.

Sirkan lapset ovat levottomia sieluja. Musiikin parissa touhuava Katja rimpuilee nuoruutensa unelmissa, juopottelee ja elelee miten elelee. Kaitsu-veli ajelee taksia, juopottelee hänkin, eivätkä huumeetkaan outoja ole. Elämä on molemmilla repaleista.

Kaikkein omituisin ja oikeastaan ärsyttävin asia kirjassa oli lasten isän  yllättävä palaaminen kuvioihin. Ettei nyt tähän kirjaan mahtunut yhtään tavallista ns. normaalia ihmistä!

Mutta parasta kirjassa mielestäni oli se, että siinä oli sentään kaksi onnellista loppua, toinen sellainen normaali, ja toinen jäi roikkumaan ilmaan. Lukija jäi miettimään, ehtiikö, ja mitä toinen osapuoli mahtaakaan sanoa…..asiasta.