Melusaastetta aamutuimaan – Mäntyperän kuulumisia

On se tämä elämä eriskummallista. Juuri, kun eukko on kuvitellut jääneensä kehityksen rattaiden alle, pudonneensa kelkasta ja painuneensa unhon alhoon, huomaakin ohittaneensa jopa oman ajatuksensa nopean (?) juoksun ja keikkuvansa kehityksen terävimmässä kärjessä. Niinpä tässä vanhalla netittömällä tietokoneellaan yrittää naputtaa kuulumisiaan nettilehteen. Johonkin niin ihmeelliseen kehityksen tulokseen, josta ei itse mitään ymmärrä, ei ole sellaista koskaan nähnyt, eikä näe tätäkään, koska ei sitä nettiyhteyttä omista, eikä taida saadakaan.

Muuten elämä näissä maisemissa on entisenlaista. Kaikenlaista kuvittelee tekevänsä ja touhuavansa, ja päivittäin huomaa, että tekemättä taas jäi. Tekosyyksi kelpaavat vanhat vaivat, kolotukset ja ihan puhtaasti laiskuuskin. Oikein hienosti jos ajatellaan, niin jalat ovat hyvin raskaasti maassa kiinni, vaikka pää pilviä hipoo ja kaikenlaiset haihatukset vievät järjellisistä hommista voiton, kuten aina ennenkin.

Talvi oli ihana vanhan ajan talvi, paljon lunta ja pakkasta. Silloin ei tarvinnut haihatella, kunhan vain tupaa lämmitti ja lunta loi. Mutta keväällä linnunpöntöt jäivät putsaamatta, sillä höttölumi ei eukkoa kantanut, ei suksilla eikä ilman, ja hanki oli niin syvää, ettei kahlaamaan pystynyt. Ja sitten olikin jo yhtäkkiä pesintäaika, eikä eukolla enää asiaa pöntöille häiritsemään. No ei se mitään. Mutta kun tornikin oli niin täynnä lunta, että eukon täytyi kovertaa lasten lumilapiolla ahdas putkimainen onkalo ujuttautuakseen ylätasanteelle, siinä sitä olisi ollut katsojalle ihmettelemistä… ei näitä enää näin kesähelteiden aikaan edes uskoisi!

No nyt on torni auki ja joka aamuisessa käytössä normaaliin tapaan. Siellä kun aamunsa aukaisee, niin hyvin kulkee askel tuolla perhosten perässä tuulia tuumaillessa ja nurmia nuuhkiessa. Oi mitä tänään onkaan jo puhjennut kukkaan! Ihan Anttilana ampaisee sinne kevätniityille polkuansa pitkin pistelemään. Kun kaupunkilainen lomalainen tulee Mäntyperälle, hän ensimmäisenä henkäisee, että onpa hiljaista. Vaan tulisipa torniin viideltä aamulla!

Kaupunkimelu jää silloin varmasti toiseksi. Eukolla on tapana olla siellä tornissa se tuntinsa tarkkailemassa, ja kirjaa siinä sitten ylös kuulemansa ja näkemänsa linnut, vaan joskus se on täysin mahdotonta. Luritusta, sirkutusta, tiuskutusta, kuikutusta, kukuntaa ja helkyntää on niin paljon ja paksuna soppana, että ääniä on mahdoton eritellä. Kun tähän suureen sinfoniaorkesteriin lisätään mahtavat rumpupatterit palokärjen parhaista, käpytikan käypäsistä pikkutikan sieviin tikityksiin sekoittuneena eukon omiin molempien korvien tinnituksiin, niin melusaasteen määrää on vaikea kuvitella.

Jos nykynuoriso nauttiikin hevinsä ja räppinsä mahdollisimman suurella volyymillä, niin toden totta , aamuinen lintukonsertti on kyllä tälle eukolle yhtälailla mieleen. Ja ehdottomasti on nautittava nyt, kun se on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt sitten ottaa). Sen verran elämä on opettanut, että turha näitä nautintoja on siirtää hamaan tulevaisuuteen. Koskaan ei tiedä, tuleeko omalle kohdalle enää uutta kevättä, elämä on aina tässä ja nyt. Meillä jokaisella.

Niin, tiskit, pölyiset nurkat ja pesemättömät ikkunat eivät minnekään häviä, vaikka sitä usein toivonkin, nokkosen juuret eivät itsestään nouse kasvimaasta, ne joutavat kyllä odottamaan. Ellei ehdi pottua maahan panemaan, niin tärkeämmässähän tuo on taas kevät mennyt. Nyt juuri tällä hetkellä hyvin runsaaseen kukkaan puhjenneet narsissit aivan huutavat hellimään niiden hentoja terälehtä, kurkistelemaan kukkaan kömpiviä mönkiäisiä, perhosia, jotka etsivät paikkaa keinahdella kevättuulessa. Sinne ulos on taas pakko päästä!

Terveisin Mäntyperän eukko