Keskikesän juhlaa – Mäntyperän kuulumisia

Ei millään malttaisi olla sisällä! Jo viiden aikaan aamulla Mäntyperän eukko kävi nuuhkaisemassa ilmaa, tihrusteli aamu-unisin silmin metsän sylistä vilkuttavaa aurinkoa ja ihmetteli muutamaa laulavaa lintusta, joista ei ole selvää saanut. On se ärsyttävää. Miksi ne eivät voi tulla kunnolla esittäytymään, niin että saisi selville edes sukunimen. Enää ei ole ehtinyt moneen päivään edes torniin vetkuttelemaan.

Ehkä olisi pitänytkin sitä herkkua nauttia hiukan vähemmän jo keväällä. Saattaisi olla tuo pihapiiri toisella mallilla. Nyt aika tahtoo mennä siellä hyttysiä härnätessä, mäkäräisiä mätkiessä ja perhosten perässä juostessa, ja siinä sivussa yrittää vielä niittää nokkosta, pöllyttää rutikuivasta maasta vuohenputken juurakoita ja kiskoa niitä vihoviimeisiä juolavehnän juuria, jotka valkeina köysinä ovat kietoutuneet eukon jokaisen istutuksen kiusaksi.

Kuitenkin nuo pihahommat kaikkine hulluine hassutteluineen ovat yhtä juhlaa, juuri sitä mitä haluaakin tehdä. Raivata pihapolkuaan, asetella nimilappuja kasveille, suunnitella tapahtumia ja tutkia kaikkea luonnon ihmettä. Olipa se sitten kuoriutuva perhonen, hitaasti polulla kömpivä sittiäinen tai juuri kukkaan puhjennut ketoneilikka. Ah tätä elämän kirjoa!

Vaan kyllä täällä vietettiin tietysti prinsessajuhliakin. Jos ei omista rakkaista olekaan mitään kuulunut, niin saihan juuri ennen kuninkaallisia häitä vieraakseen melkein oikean prinsessan, pienen kolmevuotiaan Elsan. Siinä meitä sitten istui juhlapöydässä kaksi kuningatarta ja yksi prinsessa, oli kruunua ja tiaraa, kimaltavia korviksia ja kaulakoruja, jalkalaseissa punaista juhlajuomaa ja pöydässä vieraiden mukanaan tuomaa aitoa prinsessakakkua. Ah sitä juhlaa!

Kesken nautinnollisen hetken Elsa katsoi tätä eukkoa pitkään, ja tuumasi sitten: ” Sulla on kihala tuossa…mistä sä olet sen saanut?” Oli huomannut tavaramerkkinäni jo vuosikausia olleen toispuoleisen letin, ja kaupunkilaistyttönä tiesi, että ”kihaloita” on mahdollista myös saada jostain. Taisi olla pikkuisen ihmettä, kun tämä olikin ihan aito!

Toinen ihana tapaaminen on jäänyt kesämuistoihin luonnonsuojeluyhdistyksen kasviretkeltä. Silloin Jäkälänjärven maastoon muiden mukaan pujahti myös pieni metsänkeiju sekä hänen urhea veljensä. Pieni tyttönen kultaisin kutrein seikkaili reitin ryteiköissä, rantalutakoissa ja metsäisillä poluilla paljain jaloin kuin oikeat keijut ikään. Pieni veli tarvitsi vielä joskus reppuselkää, mutta kumpaakaan ei häirinneet hyttyset, ei retken pituus!

Varsinainen juhannusjuhla vietettiin Kauhavalla, siellä missä hurjat lentokoneet piirtävät taidokkaita kuvioita taivaalle matkien pääskysten pitkiä piirtoja pilvien välissä. Ei sille mitään voi, että kun on lennostossa ja kasarmilla kasvanut, niin lentokoneiden mahtava jylinä on sekin kuin musiikkia korville, niille, joita pahanlaatuinen tinnitus jo vaivaa. Liekö sitten nykyinen korvien tila juuri lentokoneiden syytä! Mutta kun Hornetit ja Midnigt Hawksit jyrähtävät käyntiin ja syöksyvät taivaalle, niin koko sielu saa siivet siinä samalla.

Mäntyperän eukko on varmasti joku kummallisesti jakautunut persoonallisuus, kun nämä molemmat puolet elämässä ovat niin tärkeitä ja rakkaita, puolustusvoimat, lennostot, autot ja meluisa meno, sekä sitten tämä ihana hiljaisuus täällä omassa rauhassa missä parhaimmillaan voi kuulla jopa perhosen siiveniskut! Ehkä nyt hiukan narraan, en minä sitä kuule, mutta kuvittelen kuitenkin.

Eivätkä juhannusreissultakaan pienet prinsessat puuttuneet. Osuttiin – tai etsittiin Liukon kartano, vanha upea pihapiiri ja hienot rakennukset, jossa tienvarsikyltti kertoi olevan Helkan ja Siljan kesäkahvilan. Ja olihan siellä. 12- ja 10-vuotiaat tytöt todellakin pitivät siellä ihan omaa kahvilaa, itse leivottuja leivonnaisia ja kaikki niin siistiä ja viimeisen päälle laitettua! Tytöillä pitkät valkeat essut ja palvelu kymppiluokkaa. Oman rakkaan prinsessan kaksoisolento Silja oli jo pihalla vastassa: tervetuloa, olkaa hyvät ja käykää sisään, saako olla kahvia, olkaa hyvä tänne päin! Voi sitä niiausten määrää, hymyä ja herttaisuutta! Kirjakielellä asiakasta palveltiin ihan viimeisen päälle upeasti.

Nyt juhlat jatkuvat sitten täällä kotimaisemissa. On Hakamäkeä ja messuja ja vaikka mitä, kun vaan joka paikkaan ehtisi. Ehkä kaikkein tärkeimmät ovat vielä edessä, oman ainokaisen prinssin tulevat rippijuhlat. Kun Mäntyperän eukkokaan ei ole nyt profeetta omalla maallaan, on ristiriitaista suunnitella matkaa kauas näihin juhliin. Vaikka tietää, että rippilapselle mummon läsnäolo on tärkeää. No onhan tässä elämässä oltava myös suolaa ja pippuria, ja joskus on juotava se katkera kalkkikin, jotta nämä iloiset ja ihanat, helpot päivät omaan arvoonsa nousisivat. Ilo pintaan vaikka syvän märkänisi!

Antoisaa kesäaikaa!

SL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *