Mummokuningatar ja koivun kyyneleet – satu ja värityskuva

Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, mutta siitä kauneudesta oli jo tosi monta vuotta. Nyt hän oli punaposkinen ja pullea, hiukan rypistynyt ja harmaahapsinen, mutta asusteli aika iloisena omassa linnassaan korpimetsän keskellä Harmaaraitaisen kissansa kanssa.

Koska oli jo syksy, Mummokuningatar pani heti hellaan tulet, päästi Harmaaraitaisen kissansa sisään yöseikkailuilta, antoi sille maitoa kultareunaiseen kuppiin, hörppäsi kaikessa rauhassa päänselvityskahvit, ja pukeutui vasta sitten päivä vaatteisiin.

Koska hän oli köyhä, eikä hänellä ollut puutarhuria, hänen piti ihan itse tehdä puutarhan syystyöt, mutta eihän kuningatar sinnekään voi mennä miten vain, vai mitä? Hän pukeutui hienoon silkkiseen hameeseen ja pani ruusukuvioisen huivin harteilleen. Sitten hän kokeili kruunua päähänsä, mutta se keikkui ja putoili, joten sen sijaan hän otti timanttisen tiaran ja korvikset.

Korkokengät olivat enää vain muisto niiltä ihanilta nuoruuspäiviltä, jolloin hän oli tanssinut mitä upeimpien prinssien kanssa kultaisissa linnoissa. Ja syvään huokaisten Mummokuningatar vetikin jalkaansa villasukat ja kumisaappaat.

Jo muutamana päivänä puutarhassa oli puhunut pohjatuuli, kylmä ja rietas. Raivokkaasti se oli repinyt kultalehdet koivuista, pyöritteli niitä nytkin välillä ilmaan kasoista, joita Mummokuningatar oli haravoinut. Mutta tänään Mummokuningatar aikoi istuttaa kukkasipuleita, jotta saisi keväällä nauttia niiden loistosta. Harmaaraitainen kisukin tuli avuksi kaivamaan kuoppia mustaan multaan. Ja muuttomatkoilta viipyilevät rastaat kääntelivät sateen kastelemia lehtiä ja ruohonkorsia avuksi.

”Voi hyvä tavaton” henkäisi Mummokuningatar, ”kylläpä on mukava , kun on niin paljon apulaisia. Minulla onkin jo tuo vanha selkä vähän oikukas, taidanpa hetken levähtää…” Ja hän istahti puutarhakeinuun katsomaan iloista vilskettä kukkamaalla. Pieni kultaturkkinen peltohiiri kantoi juuri krookuksen sipulia koloonsa – ehkä se tarvitsee sen kuitenkin ihan omaksi ilokseen.

Silloin Mummokuningatar kuuli tuulessa ihan kuin valitusta. Hän kuunteli tarkemmin, ja kyllä vain. Jossain joku itki.
”Voi Hyvä tavaton! Kenellä näin kauniina syyspäivänä on noin suuri suru?”-  ja Mummokuningatar lähti kulkemaan äänen suuntaan. Puutarhan laitamalla kasvoi nuori koivu, ihan pieni vielä. Kylmettynein sormin se piti kiinni viimeisistä keltalehdistä, joita tuuli nauraen yritti kiskoa irti.
”Oi, tuuli, älä vie viimeisiä lehtiäni, minä kuolen!” valitti koivu. ”Nämä ovat minun viimeinen muistoni kesästä, olen niin pieni vielä, en tahdo kuolla!”
”Voi sinua, pikku ystäväni” rauhoitteli Mummokuningatar koivua, ja pyyhki sen oksilta kyyneleitä, ”et sinä kuole, päästä vain lehtesi irti. Sinun lehdistäsi tulee multaa, ja ympärillesi kasvavat ensi kesänä jälleen kukkaset, joissa perhoset lentelevät iloksesi.”

”Mutta tunnen itseni niin alastomaksi”, valitti pikkukoivu edelleen, ”minua palelee, ja ikävöin kovasti pajulintua, joka aina keinui tässä lehtieni suojassa.”
”Hui-hai” naurahti Mummokuningatar ”Odotahan, kun Pakkasherra ensi kerran vierailee luonasi. Hän muuttaa kyyneleesi timanteiksi, ja pukee sinut kuurapukuun, joka kimaltelee aamuauringossa. Ja sitten tulevat Lumikeijut tanssimaan ympärillesi, laskevat yllesi pehmeän lumiturkisviitan koko talveksi. Sen suojassa saat kasvattaa pulleat silmut ensi kesäksi, älä itke ei sinulla ole mitään hätää!”

Hiljalleen koivun niiskutukset tukahtuivat, ja lopulta se päästi lehtensä lentoon, katseli kauan niiden perään ja vilkutti lopulta niin innokkaasti, että viimeisetkin kyyneleet putosivat maahan. Samalla sen oksille istuivat kiikkumaan talitiaiset ja ja sinitiaiset, joiden masut olivat yhtä keltaiset kuin koivun tuulessa lentävät lehdet. Ja pikkukoivun valtasi toiveikas talvimieli.

Ilta tuli, ja uupuneena Mummokuningatar joi hunajaiset iltateensä ja mutustipa muutaman herkullisen keksinkin. Ikkunan takaa kuului rapinaa, mitähän siellä oikein oli. Hyvänen aika, sieltä kurkisti Harmaaraitainen kissa , joka oli muuttunut aivan valkoiseksi! Pieni koivu taisi saada ensimmäisen talvimekkonsa, sillä satoi lunta.

Kisu jatkoi yöllisiä seikkailujaan, mutta Mummokuningatar kömpi ruusukuvioisen peittonsa alle, risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti väsyneenä, mutta onnellisena. Sen pituinen se.

Tulosta ja väritä värein tai väritä tietokoneen piirustusohjelmalla.