Elämää peltohiiren kanssa

Jos Lemin raitilla tulee vastaan eksyneen ja viluisen näköinen peltohiiri, se on varmaan eukkomamman vanha tuttava. Mutta älkää neuvoko sitä meille – ottakaa vaikka itsellenne lemmikiksi.

Taisi olla lokakuuta, kun eukkomamma ensimmäisen kerran näki uunin kupeella aamutulia viritellessään harmaan varjon vilahduksen. Vasta toisen kerran saman nähtyään hän uskoi, että keittiöön on muuttanut hiiri – taatusti ensimmäinen liki 18 vuoteen, ensimmäinen elävä siis. Ja sellainen pikkuruinen, musta viiru selässään, ei kotihiiri vaan peltohiiri.

Peltohiiri on rauhoitettu eläin, mutta ei eukkomamma sille rauhaa antanut. Ensimmäiseksi usutti kissan sitä saalistamaan, mutta tämä rusakoitakin kaatanut sankarikolli ei ymmärtänyt metsästyskäskyä, vaan paineli itse häntä suorana ulos. Eukkomamma otti luudankin apuvälineeksi, mutta ei saanut elukkaa ulos.

Sinne se teki pesän hellatakan ja palomuurin väliseen koloon: samaan rakoon pudonneen hiuslenkin päälle kävi nukkumaan ensin haettuaan kissan kupista raksun evääksi. Eukkomamma kepillä kolistelemaan, mutta ei harjanvarsi koloon mahtunut.

– Katso nyt, sitä pelottaa, isäntä sanomaan kurkistettuaan taskulampun kanssa rakoseen. Niinpä, mutta julma eukkomamma keksi kaataa kastelukannusta vettä niskaan – eikö jo lähtisi. Ei, ainoastaan kasteli turkkinsa. Joten eukkomamman oli otettava hiustenkuivaaja ja puhallettava lämmintä kuivaa koloseen, ettei raukka vilustu.

Yhteiselo alkoi käydä vakioksi – hiiri illalla juoksenteli uunin takaa sähköhellan taakse tai olohuoneeseen kirjahyllyn suojiin. Kunnes reippaat neljäsluokkalaiset saivat alakerrassa hiiren vangiksi houkuteltuaan sitä heinänkorrella. Ja veivät rivitalojen luo pellolle pesää tekemään.

Laki ja järjestys siis huushollissa? Vielä mitä – alakerrasta poistettu mustaviiruinen oli ”Pulla Pullukka”, pienempi ja pyöreämpi KAHDESTA hiirestä. ”Jyrsis Kaijan Kauhu”, kuten nuoret naiset yläkerran asukin nimesi, jäi jatkamaan sisäeloaan.

Ja jonkinlaiset säännöt siihen tulivatkin, hiiri pysytteli omissa oloissaan, ihmiset omissaan, eikä kissalla ollut asiaan mitään lisättävää. Ainoa kiusa oli kaapin alle vanhaan ostoskoriin ilmestyneet piikkiriikkiset papanat ja pissan haju. Niiden hävittämisen jälkeen hävisivät hiirihavainnotkin. Kuollut, karannut tai kissan viimeinkin saalistama, olivat veikkaukset. Oljamiin tullut ajokoirakaan ei viikon oleilun aikana saanut hiirestä hajuakaan.

Kuukausi meni näin, kunnes nyt sunnuntai-iltana eukkomamma istui kiikkutuolissa lukemassa ja huomasi, kuinka Jyrsis kaikessa rauhassa piipersi kissankupin suunnasta sohvan taakse. Se siis oli elossa. Oli ilmeisesti uinaillut kirjahyllyn sokkelissa, mutta herännyt, kun isäntä poisti kaapista vanhat stereot ja kaiveli johtoja sen takaa.

Sieltä hyllyn takaa kuului vähän rapsettta, kun tarkkaan kuunteli, ja kissakin aika ajoin innostui. Kunnes hiiri seuraavana iltana yllätti linnan kutsuja sohvalla kyljellään katsovan isännän pyrkimällä tämän paidan alle selkäpuolelta! Taisi miehenpuolikin saada tarpeekseen. vaan ei hiirtä löytänyt.

Mutta sitten tiistaiaamuna eukkomamma löysi kissan ja hiiren shakki-asetelmasta: kissa oli motittanut pikkuraasun tiskikoneen etulevyn kulmaan niin, ettei tämä uskaltanut tehdä ratkaisevaa siirtoa, eikä kissakaan väistynyt. Äkkiä herättämään isäntä, joka tyhjensi muovisen keksirasian, yllätti sillä unisen jyrsijän ja laittoi kannen kiinni. Ja sitten vapautti terasssin rapuille lumeen – kun ei ollut pahemnmin pakkasta.

Näkemiin, Jyrsis! Hyvää loppuelämää ulkoilmassa, toivotteli eukkomamma. Ja kissa oli tyytyväinen kuin mikä.

Avainsanat:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *