Vain valkeata joulua… Mäntyperän kuulumisia

Mikä siinä lienee, että tämän suuren juhlan lähetessä unta on niin vaikea saada. Ilman mitään joululahjavalvojaisiakin illat tuppaavat venymään puoleen yöhön, ja sitten käy kuten nyt, eli viideltä ajaa jo ylös joku outo rauhattomuus. Vieläkö sitä näin vanhanakin sekoilee tuon joulun kanssa!

Eihän sille vissiin mitään voi, enkä tiedä tarvitseekokaan, tälle jouluhulluudelle. Vaikka enää ei ole perhejouluja, kenties ei näe lapsenlapsiakaan koko jouluna, niin voiko olla mahdollista, että sitä hössöttää ihan vain itseään varten, vai odottaako kuitenkin jotain. Joulun ihmettä. Syvällä sydämessä Mäntyperän eukko kyllä tietää, mikä se olisi se paras ihme tässä aika synkeässä perhe-elämän tilanteessa, mutta kun elää tarpeeksi vanhaksi oppii senkin, että ajat muuttuvat ja me niiden mukana.
Eilen eukko yritti puskea pihasta vielä niitä suuria kinoksia pois, vaan liian oli raskasta. Pääseehän tuosta autolla vielä ylikin, joten mitäs turhaan. Tontut hyppelehtivät siellä kuitenkin niin kevyin kengin, ettei juuri jälkeä jää, linnutkaan eivät polkuja tarvitse. Aivan läkähdyksissä eukko siis palasi tupasille ja sai vallan valtavan tarmon puuskan. Makuuhuoneen matot, petivaatteet ja kaikki mahdollinen irrallinen ulos, lakanat pesukoneeseen, ja lopultakin uudet puhtaat sydänlakanat puhtaaseen petiin.
Tuli tuossa muisteltua, miten joskus niin sydän syrjällään laittoi niitä joulupuhtaita vuoteita rakkailleen, miten sitä jaksoikin! Mutta oli niin mukava odottaa kaikkia kotiin, vaikka saikin joskus kuulla, ettei tämä enää mikään koti ole, koti on siellä, missä asuu. Ehkä se tämänkin kodin arvo vielä joskus jouluihmeenä nousee nyt niin kiireiselle perikunnalle mieleen.
Tätä kirjoittaessani jouluun on vielä kymmenen päivää. Se on ihan riittävästi, vaikka tässä muutamana päivänä saakin olla oikein organisaattorimestari. Ei tiedä mihin päin repeäisi, niin on paljon näitä eläkeläisen kuuluja kiireitä. Ja vaikka rakastan pikkupippaloita, en surrut yhtään , kun huima pakkanen esti joulupuurolle lähdön eilispäivänä. Turhahan se on väkisin väkistää, vai mitä. Toivottavasti siellä oli hauskaa niillä, jotka kykenivät lähtemään.
Miten se on tuo ihminen joulun allakin vahingoniloinen. Ihan vilpittömästi. Aina ovat tuolla etelän suuressa stadissa ruikuttaneet, kun on niin mustaa ja pimeää (miten niissä kaupunginvaloissa voi milloinkaan olla pimeää!), ja nyt kun on lopultakin lunta, niin se onkin ongelma. Tietävätpä vähän, millaista se on täällä korpikylillä, kun ei ikinä tiedä saako autonsa liikkeelle. Mutta onhan siellä varmaan nyt lapsilla hauskaa, ja joulupukkikin pääsee ihan porolla perille asti. Voi miten ihanaa!
Taistelen edelleen muutaman elukan kanssa. Uudenuutukaisetkaan lossat eivät näköjään tehoa minun pieniin jyrsijöihini. Lossasta häviää kyllä syötti, mutta ei laukea tämä uusikaan malli. Ja tuo pulska laiskimus makaa vain sohvalla, eikä juuri rapinoille korvaansa lotkauta. Jos hiiret yrittävät tupata komeroihin, on kai pakko turvautua jo myrkkyyn, voi kauhistus! Kaiken varalta olen pitänyt kaikki omat ruokatavarat tiukasti purkeissa, jääkaapissa ja pakasteessa, samaa ruokaa hiiren kanssa en sentään suostu syömään, väitänpä sitten olevani kuinka tunnollinen luonnonsuojelija hyvänsä.
Eivät ne aina purkitkaan suojaa. Eräs ehtoisa emäntä kertoi pitäneensä kauraryynit muovipurkissa, ja kun aamupuuron keitto oli edessä, olikin nautittava vesivelliä. Pikkuinen otus oli kovertanut muovikanteen reiän, ja kun naisihminen tarttui purkiin, sieltä hyppäsikin silmille pieni harmaa ja hyvin nopea otus. Eikä se ollut tonttu.


Mäntyperällä kynttilät ovat palaneet jo joka päivä. Kalentereita on avattu ahkerasti. Joulukoristeita on ripusteltu ja kortteja kirjoiteltu. Ensimmäiset jouluksi valmistetut maksalaatikot on syöty jo aikoja sitten, tänään paistan lisää. On ollut ihanaa, kun on lunta, se pitkä pimeä syksy oli lopultakin lyhyt. Mörköjä ei ole juurikaan näkynyt.
On ihanaa, kun tulee joulu. Tällaiselle jouluihmiselle se on oikeastaan ollut jo kauan, jokaisen jouluajatuksen myötä on siirtynyt aina hetki hetkeltä lähemmäs sitä suurta juhlaa. Kun kauniissa kotikirkossa kajahtavat kauneimmat joululaulut, ja saa yhdessä toisten kanssa laulaa täysin rinnoin sitä riemua ja haikeuttakin, on joulu virallisesti alkanut. Mäntyperän eukko toivoo, että jokaisen rinnassa läikehtisi se hyvä, lämmin ja hellä mieli, joka saa vilpittömästi toivottamaan hyvää joulua. Halauksin!

SL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *