Pentti Saarimäki muistelee liikekannallepanoa 1941

Savitaipalelainen sotaveteraani Pentti Saarimäki, 88, kirjoitti takavuosina Yhteissanomiin sotamuistojaan kirjoitussarjana, josta kaksi vuotta sitten syntyi myös kirja. Nyt hän on antanut Lemin Kirjavan päätoimittajalle muistelmiaan ja novellejaan toimitettaviksi  ja luvan julkaista niitä myös nettilehdessä. Osa on ennen julkaistuja, osa pöytälaatikosta vasta kaivettuja.

Pentti Saarimäen sormissa pysyy kynän lisäksi myös viulun jousi.

Yöpäivystäjän tärkeä tehtävä

Kesäkuun 17. päivänä 1941 annettiin määräys yleisestä liikekannallepanosta. Parina päivänä ja yönä kiersivät suojeluskuntapojat jälleen pitäjällä jakamassa palvelukseenastumismääräyksiä. Miehiä alkoi saapua suojeluskuntatalo Honkalaan kuten talvisodan aattonakin. Talossa oli majoitustiloja muutamalle kymmenelle miehelle sekä lottien kanttiini, joka tarjosi ensimmäiset saikat ja vanerit sotaan lähtijöille.

Honkalassa virkaansa hoitanut paikallispäällikkö luutnantti Olli Katila oli jo lähtenyt toisiin tehtäviin. Paikallista suojeluskuntaa johti Tatu Poutiala.

Liikekannallepanoa varten oli talossa upseereita ja muuta henkilökuntaa. Minut oli käsketty Voudin Martin (Martti Hyrkkänen), ja Kiv’oronmäen Niilon (Niilo Alatalo) kanssa Honkalaan lähetin tehtäviin. Kaikkiaan meitä nuoria SK-poikia oli talolla joukkueen verran.

Pääasiallinen tehtävämme oli viedä lähtömääräyksiä kotikyläämme ja pitäjän pohjoisiin kyliin. Tehtävän tärkeydestä lienee johtunut, etteivät kymmenien kilometrien pyörämatkat tuntuneet missään.

Honkalan huoneet olivat täynnä tärkeämpää henkilöstöä, joten meidät oli majoitettu näyttämölle. Ehkä myös sen takia, että olimme aina saapuvilla, kun piti lähteä.

Olimme kai vuorokauden verran vieneet palvelukseenastumismääräyksiä ja olimme käymässä nukkumaan, kun liikekannallepanoa johtanut luutnantti tuli näyttämölle. Hän katseli hetken ympärilleen, loi sitten katseensa minuun ja käski seuraamaan. En pahemmin hölmistynyt, vaikka kello oli jo kymmenen. Olimmehan paljonkin liikkuneet yöllä.

Hän vei minut oman huoneensa vieressä sijainneeseen toimistoon. Hän selosti minulle juurta jaksaen, mitä on tehtävä, kun miehiä alkaa kokoontua talolle. Sitten hän istutti minut pöydän taakse tuolille ja huomautti: ”Olet nyt puhelinpäivystäjä. Aamuyöstä tulee joku toinen taikka tule itse.”

Sitten hän selvitti tarkkaan lähtömääräyksissä olevaa kahta numerosarjaa. Kun ensimmäinen numerosarja täsmäsi, kirjoitin määräykseen ”Hurtanmaa” ja taas toiseen ”Kantturaniemi”. Sanoin ne myös suullisesti.

Mikkelistä tulevien puhelujen vuoksi piti luutnantti herättää. Yksi sellainen puhelu tulikin, ja minä herätin. Tunsin itseni tosi tärkeäksi. Pitää pojille mainita mitä tuli yöllä tehtyä, ajattelin.

No, niin. Miehiä alkoi tulla, useampiakin yht’aikaa. He jäivät seisomaan jonoina pöydän eteen; istuimia siellä ei tainnut liiemmin ollakaan.

Hetken paperia tutkittuani kirjoitin jommankumman paikkakunnan nimen, ja sinne on miehen suorinta tietä mentävä. Muutamia miehiä oli juuri lähdössä, kun ovelta kuului tuttu ääni: ”Terve! Penttikös se täällä lähtömääräyksiä jakelee?” Vilkaisin ovelle. Siellähän oli opettajamme Pauli Lamminpää, asepuvussa punaiset kauluslaatat ja niissä luutnantin ruusukkeet.

Teki mieleni hypätä asentoon, mutta maltoin kuitenkin mieleni – ehkä läsnä olevien miesten vuoksi. Täytyy sanoa, että pitäjiltä tulevat miehet olivat joskus enemmän kuin sopivasti päissään… Sai varoa papereita ja sitä, etteivät kaataneet pöydällä ollutta mustepulloa.

Vastasin opettajalle: ”Minähän se yritän olla täällä yöpäivystäjänä. Pitääkö esimies herättää?”

”Ei”, sanoi opettaja, vei ovella käden hatunlippaan ja sanoi: ”Olet tärkeä mies.”

Tottahan se oli. Jos olisin tehnyt pienen numerovirheen, olisi kenties moni mies joutunut JR1:n sijasta JR2:en.

PENTTI SAARIMÄKI

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *