Mummokuningattaren kissa on hukassa! – satu ja värityskuva

Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, mutta kauanhan siitä kauneudesta jo oli. Hänelle oli käynyt kuten usein käy, hän oli pyöristynyt ja harmaantunut, rypistynytkin hiukan, mutta asusteli oikein onnellisena kaukana korpimetsän keskellä omassa linnassaan Harmaaraitaisen kissansa kanssa.

Tänä aamuna hän oli noussut silkkipeittonsa alta jo aikaisin, hörpännyt kaikessa kiireessä ne päänselvityskahvit ja harjannut Harmaaraitaisen kissansa komeaksi. Oli näet edessä lasten juhla kaukana kirkonkylän museotuvalla. Mummokuningatar pukeutui hienoimpaan kesämekkoonsa, pani harteilleen ruusukuvioisen huivin ja päähänsä upean tiaran, sillä hän ei muistanut, mihin oli oikean kruununsa pannut.

”Voi hyvä tavaton” henkäisi Mummokuningatar, ”onpa täällä paljon väkeä!” Hän kulki katselemassa juhlahumua, kun yhtäkkiä Harmaaraitainen kissa kirmaisi pusikkoon piiloon pois lasten kilpajuoksun alta. Ensin Mummokuningatar koitti itsekseen etsiä kisua, mutta lopulta iso joukko lapsia liittyi mukaan etsintäpartioon.

”Kisu, kisu, kisu!” huusivat he kaikki ja kurkistelivat pensaiden alle, puiden taakse ja heinikkoon. Yhtäkkiä he kuulivat puun alta hämmentynyttä huokailua, ja kas, siinä oli maassa Olli Orava . ”Voi hyvä tavaton”, kysyi Mummokuningatar, ”oletko sinä nähnyt minun Harmaaraitaista kissaani?”
”Olenpa hyvinkin ” henkäili Olli, ”tässä se ravasi kotipuutani ylös ja alas ja pudotti samalla pesäni tähän, voi voi..tuonne se juoksi sitten eteenpäin.”
Vähän harmissaan oli myös Maija Mustikkainen, pieni tonttutyttö, joka oli kaikessa rauhassa kerännyt makeita mustikoita, kun kissa oli sännännyt ohi sellaista kyytiä, että marjat olivat vähällä kaatua maahan.
”Voi hyvä tavaton sitä mokomaa Ronttia” tuumasi Mummokuningatar, ja kehotti lapsia katselemaan tarkasti, jos vaikka heinikosta näkyisi harmaaraitainen häntä tai kirkkaan keltaiset silmät. Ja eikös vain, kohta jo jotain kultaisen kimaltavaa edessä näkyikin !

Mutta ei, kissaa siellä ei ollut, olipa sentään Mummokuningattaren hukassa olleet kultaiset korkokantakengät, joihin helteessä uupunut pieni jääkarhunpoikanen oli tehnyt itselleen viileän pesän. Sekin oli säikähtänyt ohi säntäävää kissaa.
”Voi hyvä tavaton, onpa se nyt säikky, näinköhän me löydämme sitä ensinkään..”, huokaisi Mummokuningatar, ja pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan. Mutta lapset huutelivat kisu,kisu, kis-kis-kis, ja saivat neuvoja lintuparvelta. Ne tiuskuttivat tohkeissaan, sillä kissa oli yrittänyt siepata oksalta lintupaistin ja sehän ei sopinut kiltille kissalle, eihän!
”Hei , täällähän taitaa olla ihan oikea kruunu!” riemuitsi pieni Lotta, ”onko tämä se..- mutta voi kauhistus, mikä sieltä kurkistaa!”
”Ei minua tarvitse pelätä, minä olen hyvin arka ja pelokas Mörökölli. Minä olen täällä piilossa sitä hirveää petoa, joka juuri äsken yritti kynsiä minua hännästä! Minä vapisen vieläkin ja siksi yritän olla itsekin pelottavan näköinen.”

Lapset silittivät Mörököllin pörröistä tukkaa, ja rauhoittelivat sitä samalla, kun kyselivät, minne päin kissa oli mennyt.
Pieni sievä koira haukahteli heinikossa, se oli jahdannut juuri äsken jotakin harmaaraista kissaa kauemmas, sillä kissa oli aikonut ihan yksin kiivetä hurjan korkeaan näkötorniin, ja hauveli oli pyydetty vahtimaan, etteivät pienet lapset mene yksin torniin. No olihan kisu toki tottunut Mummokuningattaren linnan torniin, mutta eihän hauva sitä tiennyt. Etsintämatkaa jatkettiin, vilaukselta kissan oli nähnyt pieni peikko Pullea, sanoi sen menneen näköalatasannetta kohti.
”Oi kiitos sinulle, nyt me varmaan löydämme sen! mennäänpä oikein hiljaa, ettei se ainakaan meitä säiky.” Ja niin mentiin, huudeltiin kis-kis-kis ja kisu-kisu-kisu. Yks kaks yllättäin kissankellojen juurelta löytyi Mummokuningattaren kateissa ollut korurasia, olisiko harakka napannut sen joskus. Ah onnea, hienot korut olivat tallella, vain kissa oli hukassa. Eikä näköalapaikan vartiossa oleva peikko Villavainenkaan ollut kissa nähnyt.
”Eihän tänne kissa tule, täällä on järvi liian lähellä! Katsokaa nyt, upea järvi kimaltaa heti tämän jyrkänteen alla, kissa voisi pudota veteen, ja tykkääkös kissa kastua, ehei.” tuumaili peikko. ” Kyllä teidän on nyt vain palattava takaisin päin – mutta, hei Santeri, älä nyt mene liian lähelle jyrkänteen reunaa, ettet putoa!”
Allapäin palailtiin takaisin päin. Mummokuningatar nyyhkytti ja lapset lohduttivat häntä. Mutta mitäs nyt! Pusikossa oli Mummokuningattaren ruusukuvioinen huivi, tuulenpuuska oli tainnut heittää sen sinne.

Mummokuningatar nykäisi huivin irti pensaasta ja silloin lapset hihkuivat riemuissaan:
”Hei, siellä on kissa!”
Ja toden totta, siinä istuksi kaikessa rauhassa Mummokuningattaren Harmaarainen kissa aurinkolasit silmillään. Se oli ottanut aivan liikaa aurinkoa, ja sen raidat olivat haalistuneet, niin että siitä oli tullut aivan vitivalkoinen. Kylläpä sitä nyt siliteltiin ja halattiin, ja se kehräsi ja naukui, halusi olla jokaisen sylissä. Ja mummokuningatar oli niin iloinen, että kutsui kaikki lapset omaan linnaansa korpimetsän keskelle, ja siellä pidettiinkin varsinaiset lettukestit onnellisesti päättyneen etsinnän ja Harmaaraitaisen kisun kunniaksi.
Ja kaiken varalta Mummokuningatar otti yöksi Harmaaraisen kissan kainaloonsa silkkipeiton alle, siunasi kaikki rakkaansa ja aivan uupuneina he nukahtivat hyvin onnelliseen uneen poski poskea vasten . Sen pituinen se.

Väritä kuva tietokoneen piirrosohjelmalla tai tulosta se ja väritä liiduilla!