Makupaloja pohjoisen matkalta

Tuttuahan tämä on Pallaksen kävijöille: joka kesä pihan täyttää komeasarviset porohirvaat, jotka etsivät varjopaikkoja ja suojaa äkäisiltä ötököiltä. Välillä käydään hotellin takana haukkaamassa jotain märehtimistä, ja sitten saavutaan jälleen turistien iloksi ja kuvattaviksi pihaan. Ja portaille asti noustaan, siitä on todisteena papanakasat lähes ovensuussa.

Nämä porot sen sijaan tungeksivat tunnelissa.

 

Nordkapin tiellä on tunneleita, ensimmäinen noin kolmen kilometrin mittainen. Oli ajateltu ajaa se huvikseen edestakas, mutta kas kummaa, sekin oli porojen valtaama. Satakunta poroa täytti tunnelin suun niin tarkkaan, että etukauhaa olisi tarvinnut läpi päästäkseen!

Nämäkin olivat komeita hirvaita, äitiporot vasoineen kulkevat vielä ihan muita teitä . Punainen postiauto ei joutanut porojen kanssa pelleilemään turistien lailla, se huudatti torvea ja työnsi röyhkeästi tokkaa tieltään,  ja heti porot hyppäsivät kaiteen yli takaisin viileään tunneliin.

Punainen postiauto oli tottunut poroja hätyyttämään.

Paikalle sattui espanjalaisten turistien bussi, ja voi sitä riemua ja kuvien ottamista. Aika nopeasti oppivat, että eläimet ovat ”poroja” ja oppivat senkin, että bussiin takaisin mennessä jokaisen kengän pohjista löytyi poroja

Tiellä muuten oli merkki ”poronhoitoalue” ja tunnelin lähistölle oli tuotu jopa heiniä, liekö tarkoituksella turisteja varten suunniteltu. Mutta tunnelin täydeltä poroja oli sekä mennessä  että takaisin tullessa.
Pohjoisilla ylänkömailla tuulee lähes aina, eikä tuulen suuntaa saata arvata. Mainio levähdyspaikka löytyi Gamvikin tien varresta. Puuttomalle aavalle oli tehty uskomaton rakennelma, joka kauempaa näytti kaatuneelta rekalta, mutta osoittautui varsinaiseksi rakennustaiteen mestariluomukseksi.

Se oli todella pitkä lautarakenteinen lokerikko, jokaiselta suunnalta löytyi tuulensuojaa ja pitkä istuinpenkki levähdystä ja evään syöntiä varten. Olipa siihen sovitettu vessakin, siisti ja ihan pehmopaperilla varustettu!

Gamvikin tien laidassa oli oikea neljän tuulen suoja.

Maailman pohjoisin maamajakka on paikka,  jossa kannattaa käydä! Slettnesin majakka, lähes 40 m korkea, raudasta rakennettu. Kovalla tuulella se huojuu, ihan oikeasti, ja tuntui, että se huojui nytkin. Rautalevyt ovat valtavilla pulteilla yhdistetty ja koristeellisia portaita kiivetään ylöspäin.

Puolivälissä portaat muuttavat muotoaan, samoin kaiteet. Ahaa, opas selittää, että alkuperäinen majakka räjäytettiin sota-aikana saksalaisten toimesta, vain puolet jäi pystyyn, mutta venäläisille majakka oli tosi tärkeä, joten se rakennettiin uudestaan valmiiksi. Portaat ja kaiteen tolpat tähtikoristeineen kertovat tästä uudesta tulemisesta.

Slettnesin majakka on komea rakennelma.

Ylhäältä näkyvät upeat maisemat, meri kuohuu ympärillä ja luonnonsuojelualueella on vaikka mitä ihmeellistä, lokkien jahtaama merikotkakin vain hetki sitten. Tornista voi myös nähdä valaita, hylkeitä, delfiinejä ja todella isoja laivoja.

Kaukaisissa rantakallioissa nähdään Admunssenin ”nenä”, kyllä, kyllä ja monta muuta ihmettä. Opas toimii samalla myös majakan vartijana, vaikka valoja käytetäänkin automaattisesti muualta. Joskus voi näet sattua kaikenlaista, kuten kerran, kun joku turisti oli aukaissut loiston, ja se meni tietenkin epäkuntoon.

Talvella ei ole niin kamalaa kuin luulisi. Tuuli on kyllä todella kova, mutta samalla se puhaltaa lumen pois, niin että seutukunnalla lunta on todella vähän, vain 10-20 cm. Tämä maailman pohjoisin maamajakka Gamvikissa on suunnilleen yhtä pohjoisessa kuin Nordkap, ja osittain huonojen teiden takana, mutta käydä kannattaa!

Pohjoisen meren mahtavuudesta kertovat myös aallonmurtajat. Tuntuu, että valtavia vuorenlohkareita on siirretty valliksi merta vasten. Tuskinpa niiden päällä on edes tarkoitettu turistin kävellä, eikä oikein voikaan, kun lohkareet ovat limittäin, mutta mittasuhteena siellä ihminen kuitenkin on.

Luonnon oma aallonmurtaja.

Voi vain kuvitella, kuinka tyrskyt lyövät vasten näitä jyhkeitä murtajia, kun kuohunnalta ei ääntään juuri saanut kuulumaan leppoisana hellepäivänäkään.

SIRKKA-LIISA VAALIVIRTA

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *