Mummokuningatar ja Kauhea Kammotus – satu ja värityskuva

Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, joka oleli eleli kaukana korpimetsän keskellä omassa linnassaan Harmaaraitaisen kissansa kanssa. Ja kuten arvaat, siitä lumoavasta kauneudesta oli jo hirveän monta vuosikymmentä, mutta ei se häntä haitannut. Aika iloisena hän tänäkin iltapäivänä pukeutui parhaaseen kyläilypukuunsa, ruusukuvioiseen silkkimekkoon ja pitsihuiviin.
Hän painoi päähänsä jalokivin koristellun tiaran, laittoi kaulaansa pitkät aidot helmet ja – ihan totta – laittoi oikein huulipunaakin, sillä hän oli menossa kylään hyvälle ystävälleen Kuningataräiti Adalmiinalle, jolla oli todella paljon aitoja helmiä kruunuissa, sormuksissa, kaulakoruissa, taisipa olla yöpaidan helmassakin. Kuningataräiti Adalmiina piti tarkasti kiinni pukeutumissäännöistä. Hänelle se olikin aika helppoa, sillä hän oli aika rikas ja piti omaa kamarineitoa, palvelustyttöä, kokkia ja puutarhuria.
Mutta koska Mummokuningatar oli köyhä, hän taittoi matkan jalkaisin, nosteli hameensa helmoja mennessään, etteivät ne vain kuraantuneet, ja vaihtoi kultaiset korkokantakengät vasta Adalmiinan ovella. Kuraiset kumisaappaat hän piilotti ruusupensaaseen odottamaan kotimatkaa.
”Oi, tervetuloa, Mummokuningatar, toivottavasti matkasi meni hyvin,” hymyili Adalmiina ystävällisesti, ”tallipoikani huolehtii varmaan autostasi…”
”Voi hyvä tavaton, minä jätin auton kotiin, ja tulin ihan kävelemällä, raitista ilmaa saadakseni”, sanoi Mummokuningatar, eikä kertonut, ettei hänellä nyt juuri ollut varaa bensaan.
Kuningataräiti Adalmiina esitteli uusia helmiään, uusia pukujaan ja kenkiään, linnansa uusia kultakoristeisia huonekaluja ja pikkuisten prinssien valokuvia, hänellä oli paljon lapsenlapsia, jotka kaikki saivat korkeatasoista yksityisopetusta kodeissaan.
Moneen kertaan Mummokuningatar koitti aina väliin sanoa : ”niin, minullakin…Niin minunkin…onhan minullakin”, mutta Adalmiina ei koskaan joutanut kuuntelemaan. Ehkäpä hänellä on niin vähän ystäviä, että hänen täytyy kertoa kaikki asiat, pulpahtaa sanat ulos kuin hölskytetty limsapullo. Ja Mummokuningatar tyytyi vain nyökkäilemään ja ihastelemaan. Ja maistelemaan herkkuja.
”Voi hyvä tavaton!” taivasteli Mummokuningatar, ”voi hyvä tavaton tätä herkkujen määrää!” Oli leivoksia ja pasteijoita, oli suklaakakkua ja kuningatarjäätelöä, oli paahdettuja manteleita, hedelmiä ja ainakin kymmentä sorttia konvehteja. Kahvi tarjoiltiin kokokultaisista kupeista, palvelustytöt niijailivat syvään ja kohteliaasti.
Ilta kului kuin siivillä, ja lopulta Mummokuningattaren piti lähteä kotimatkalle. Hänen vatsansa oli aivan liian täysi, eikä täydellä mahalla ollutkaan helppo etsiä niitä kumisaappaita pimeästä ruusupensaasta. Sitä paitsi siellä murisi joku – aika pelottavasti.
Mummokuningatar jatkoi matkaa, ja säpsähti monta kertaa, sillä pelottava murisija tuntui seuraavan häntä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, kunnes hän tuli pienen metsäaukon keskelle. Siinä seisoi mustaa metsää vasten Kauhea Kammotus. Se kurotteli kohti Mummokuningatarta koukkuisilla sormillaan, sen pitkät harmaat hiukset heiluivat tuulessa. Se sihisi ja suhisi, murisi ja vonkui, ja välillä se valitti pitkään ja haikeasti: uhuu-uh-uh-huu-uh.

Sitten se polki pelottavasti jalkaansa maahan ja kahautteli pensaikkoa ympärillään kuin aikoen hyökätä Mummokuningattaren kimppuun.
”Iiiiiauuh,” se parkui äkkiä raastavasti, ja Mummokuningatar säntäsi juoksuun, koko ajan murina ja tuo iaauuh seurasi häntä ihan oman linnan pihaan asti. Ja arvaatkos mitä, vasta siellä hän huomasi, että toinen korkokantakenkä oli pudonnut, iiauh, oli oikeasti miaauh, sillä Harmaaraitainen kissa oli tullut häntä vastaan metsäpolulla ja säikähtänyt häntä. Ja kamala murina kuului yhä, sen siitä saa, kun syö liian paljon hyvää, maha alkaa murista!
Kauhea Kammotus jäi kyllä askarruttamaan Mummokuningatarta, mutta väsyneenä hän kömpi lämpöiseen sänkyynsä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti heti.

Mutta tähän tämä satu ei lopukaan, sillä aamulla Mummokuningattaren piti mennä etsimään kenkäänsä. Ja siinähän se oli, siinä mistä Kauhea Kammotus hänet oli säikäyttänyt. Kammotuksesta ei näkynyt jälkeäkään, mutta paikalla jökötti kaatuneen puun kanto, juuret sojottivat kohti taivasta, ja sen päälle oli kasvanut pitkää heinää, joka heilui mukavasti leppeässä tuulessa.

Juurakon päällä istui aamu-uninen lehtopöllö, joka tervehti Mummokuningatarta: uhuu-uh-uh-huu-u.
Mummokuningatar alkoi nauraa, hän nauroi ihan katketakseen, ja Harmaaraitainen kissakin purskahti nauruun, ja kahahdutteli pensaikkoa juurakon vieressä. Sitten he palasivat kotilinnaan iloisina ja miettivät mitä kaikkea pimeä metsä ja vilkas mielikuvitus voivatkaan saada aikaan. Sen pituinen se.

Tulosta kuva ja väritä värikynillä tai väritä tietokoneen piirustusohjelmassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *