Silmät vuotaa, hankeen hukkuu – Mäntyperän kuulumisia

Mäntyperällä kesäaika pimensi pihan. Koko talvikauden pihaa valaisivat värikkäät valot, jotka tuskin ketään suuremmin täällä korvessa ärsyttivät. Nyt kun sitten kesään siirryttiin kylmän pohjatuulen ja lumituiskun myötä, eukko kahlasi vetelemään johtoja irti pistorasioista.

Liiterissä piti oikein purkaa pinoakin, jotta ylettyisi kellokytkimeen.

Ja tuli sitten se ensimmäinen kesäilta. Musta ja myrskyinen. Keväinen pöllöretki ulko-oven pielen jäi vain haaveeksi, sillä tuiskun läpi haahuilivat monenlaiset möröt kylmin kynsin ja hyytävin henkäilyin.

Pyykit olin päivällä ripustanut ulos ihanaan auringonpaisteeseen, nyt ne paukkuivat ja läpsivät riitaisina toisiaan, jäisinä, puseron hihat lunta täynnä.

Hiukan tuli muisteltua viime kesää. Eukko näet yritti puhdistaa linnunpönttöjä. Keskenhän se jäi, mutta toistakymmentä putsattua pönttöä kertoi jo jotakin. Viime kesänä pesät oli rakennettu erittäin runsaista tarpeista, ne olivat kuivia ja melko puhtaita.

Kuolleita poikasia ei juuri ollut, vain yksi kirjosiepon poika oli jäänyt pesään. Kirjosieppo oli ollut tämän pihapiirin ahkerin pesijä, sinitiainen tuli kakkosena perässä.

Ai niin, miksikö homma jäi kesken? Yllättävää lunta oli niin paljon, että parhaimmissa paikoissa jalka upposi reittä myöten. Hangen pinta oli kova ja teräväreunaista – joka kerta kun yritti saada jalkansa sieltä syvästä kuopasta, kova hanki tuntui kuorivan sääriluut paljaiksi. Tasapainon pettäessä jalat vääntyivät kivuliaisiin asentoihin.

Näin jälkikäteen keksi kyllä mainion tavan liikkua: jos ottaisi lasten pulkan, kävisi siihen mahalleen ja uiskentelisi sitten pitkin hankea pöntöltä toiselle. Ehkä on syytä varmistaa, että kukaan ei näe tätä kokeilua.

Kolmisenkymmentä vuotta vanhat pulkat ovat yhä käyttökelpoiset. Kuopuksen kanssa eukko aikanaan laski mäkeä ”kertomustaulun” tahtiin ja myöhemmin pikku prinsessat saivat hyvää kyytiä – niinä onnen vuosina, kun mummu kelpasi hoitamaan.

Telkkarissa on kaksi ohjelmaa, joita katsoessa monelta kuluu nenäliinoja. Toisistaan kauas kulkeutuneet ovat kadonneita etsimässä, isiä, äitejä, siskoja, veljiä. Toisaalla joku kyselee ”kuka minä olen?” Oletpa kuinka hyljeksitty ja suvulta syrjään tyrkätty tänä päivänä, niin tulee aika, jolloin joku haluaa tietää sinusta,

Tosin liian myöhään. Se kaikki, mitä olisi omille annettavaa, ei ole tänä päivänä arvotavaraa.

Onneksi on paljon ihania perheitä, joissa ymmärretään arvostaa toinen toistaan. Kuinka lämmin sellaisessa paikassa onkaan tunnelma! Heti, kun astuu ovesta sisään, on kuin itsekin kotiin tulisi, ujuttautuisi unelmaan.

Perheasioissa solmut ovat todella tiukkoja. Jos ne sitovat ihmiset yhteen, ulkopuolelta perhettä on mahdoton hajottaa. Jos taas solmuilla suljetaan ulkopuolelle perheenjäseniä, eivät mitkään konstit tunnu riittävän solmujen aukaisemiseen. – Mahdottomia on turha murehtia!

Mutta kesä tulee. Se tulee, vaikka koskikara vielä kirkuttaa jäisellä kivellä. On siinä vierellä jo valkeat kesälinnut, joutsenet, jotka makaavat jään reunalla kuin suuret höyhentyynyt. Matkastaan uupuneina ne eivät anna kiikaroijan häiritä lepohetkeään. Kaukana lammella kaverit toivottavat tervetulleiksi lisää torvisoittokuntaa.

Mustarastas tutkii tunkion tapaista ja vihervarpunen lepän latvassa ei tiedä, kumpi olisi tärkeämpää, siemenen etsiminen ruskeasta lepänkävystä vai riemukas liverrys kohti kevättaivasta. Ja joka päivä on aarrearkku avattavissa – mitä kevät antaakaan juuri tänään!

Lintutorni on jo kovassa käytössä. Jos sattuu lämmin päivä, ei sieltä pois malttaisi tullakaan. Joskus taas kylmä viima panee silmät ja nenän vuotamaan, jäykistää luut ja lihat niin, että ihan pelottaa laskeutua alas liukkaiksi jäätyneitä portaita.

Pääsiäinen on lähellä. Toivottavasti tämä eukko ei lennä tornista kuin pääsiäisakka ikään.

SL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *