Ystäväni harmaasieppo – Mäntyperän kuulumisia

Henki ei kulje, silmät vuotavat ja päätä särkee. Niinpä niin, monta vuotta on pärjännyt ilman allergialääkkeitä, vaan nyt on taas pakko kokeilla, olisko jostain apua.

Ja eihän tuo ihme, kun katselee noita koivujen latvustoja. Tuskin niihin paljon lehtiä mahtuu avautumaan, niin ovat täynnä norkkoja, jotka vienossa tuulessa lähettävät kutisevat terveiset jokaikiseen nokkaan. Sanovat, että nyt oireilevat nekin, jotka yleensä vain naureskelevat meille turhan narisijoille. Tänään on vielä kitupäivä, huomenna kuulema saattaa jo sataa vettä, hiukan helpottaa.
Kyllähän niitä on neuvojakin – voi esim. pestä kasvoja useita kertoja päivässä, voi pysytellä sisätiloissa, pyykit pitää kuivattaa sisällä, jottei vaiva siirtyisi puhtaitten vaatteiden myötä yhä pitemmälle kesään.

Eukko ajattelli asentaa kaulukseen sellaisen suihkupullon, josta tarpeen mukaan suihkuttaisi kevyttä vesisumua kasvoilleen möyriessään tuolla kasvimaalla. Sunnitelmasta ei toki ole vielä olemassa edes piirrosta. Eikä oikein tiedä mihin mokoman kiinnittäisi, kun ei juuri kauluksiakaan helteessä tarvitse.’

 

Mikähän päivä tänään muuten on?  Ei, ei, ei tässä ihan vielä dementian takia tarvitse kysellä. Eukko vain on huomannut, että kaikista päivistä on tullut teemapäiviä. On ihan varma, että kun vietetään autotonta päivää, eukon on ihan pakko mennä kirkolle asioille. Ja vaikka ihailtavan monet ajavat matkan polkupyörällä, ei se enää tältä eukolta onnistu. Erittäin huonolla omallatunnolla ja Pienellä Punaisella koetan siis hyvin huomaamattomana ajella päämäärääni.

Eilen oli syrjäytyneiden päivä. Ja jos nyt oikein haluaa asiaa vätystellä, niin kyllähän täällä aika syrjässä ollaan. Ihan oikea syrjäytyminen on nykyään maan tapa, kuten päättäjät yleensä tekosiaan puolustelevat, ja kyllähän syrjäytyminenkin enemmän tai vähemmän viisaista päätöksistä johtuu. Aina kaikki ei ole itsestä kiinni, ei olla oman onnen seppiä.
Ihania teemapäiviäkin on, kuten älä osta mitään -päivä. Se on monelle aika tuttu, ja johtunee yleensä siitä, että sekä lompsa että pankkitili loistavat tyhjyyttään. Suurta vaaraa ei ole, jos tilanne on tilapäinen, mutta pitkään jatkuessaan tuollainen saattaa jopa johtaa erittäin surullisiin teemoihin, joita en halua edes mainita.

Mutta paras päivä tähän mennessä on kyllä ollut taannoinen tänään en laihduta -päivä. Ajatelkaa miten ihanaa herätä sellaisena päivänä! Eukkokin aloitti aamunsa kokonaisella suklaalevyllä, ja jatkoi samaa rataa. Päiväkahvilla vieras toki tuumasi, että eukolle sopisi paremmin teemaksi tänäänkään en laihduta. No ehkäpä niin.

Aamuisin Mäntyperän eukko on yrittänyt ottaa siedätyshoitoa allergiaansa tunnin verran. Tornin kupeessa koivu on koristautunut roikkuvin norkoin, ja joka ikinen tiainen tai rastas pöllyttää kuin tahallaan hennoimpia oksia. Mutta kyllä sen sietää, enemmän tai vähemmän aivastellen.

On ihanaa seurata, kuinka kirjosieppo yrittää päästä helpolla pesänrakennuksesta, se tunkee koloon ihan liian suurta kuivunutta lehteä,ja tuhlaa aikaa varmaan enemmän kuin jos hakisi muutaman pienen sillä aikaa. No, mikäpä tässä on arvostelemaan toisen ajankäyttöä, kun ei omallakaan ole mitään tolkkua.
Ja riemulla annan koivun oksan pöllähtää kunnolla, kun huomaan sille istahtavan ystänäni harmaasiepon, kesälinnuista parhaan. Siinä se ilonani sieppailee pienen pieniä hyttysiä, ja joka kerta oksa pölähtää, hatsii!

Aukon reunaan pienen näreen latvaan näyttää kasvaneen pystyyn kuusenkäpy, punaruskea pötkylä. Voi, miten ihanaa, pikkulepinkäinenhän se siinä on selkänsä minulle kääntänyt, kurkku käheänä sekin odottelee puoliskoa. Kyllähän se laulaakin, mutta lemmenkuiskaukset ovatkin sitten enemmän tuollaista allergikon mutinaa.


Tammi kukkii. Se ei kai aiheuta mitään vaivaa. Edellisvuoden runsaat terhosadot pitivät närhet ja oravat kiireisinä, eukkokin on pannut terhoja moneen pottiin kasvamaan, vaikka ei tuota ole tonttiakaan kovin monelle isolle puulle. Nytkin kun katsoo, mitä tällä puolella hehtaarilla kasvaa, niin oletan että kun aika minusta jättää niin läpipääsemätön viidakko tässä on.

Harmin paikka jollekulle. Kyllä siinä sahanketjut vinkuvat, jos tähän joku taas yrittää vaikkapa peltoa raivata. On lehmuksia, saarni, siperianpihtoja, sempramäntyjä, makedonianmänty, lehtikuusia, kirsikka- ja kriikunapöheikköjä ja vaikka mitä. Puhumattakaan tuosta vatukosta ja ruusupusikoista.  Ihan kuin olisi vahingoniloinen.
On se jännä miten tuo luonto on nopea virkoamaan. Tuntuu, että juuri äsken viimeiset lumet sulivat pihasta, ja nyt nokkoset ja vuohenputket jo kaunistavat kukkamaitten reunuksia.Tarvitsisi tehdä sellaiset kiikarit, mitä lapset askartelevat vessapaperirullista, niillä näkisi vain juuri sen paikan, mitä kulloinkin raivaa. Muuten käy niin, että tajuaa kaiken mahdottomuuden, ja lopettaa turhan touhun.

Toisaalta tämä eukko on hyvä keksimään tekosyitä.Tai sitten ihan oikeasti selkä sanoo, että stop tykkänään. Ehkäpä pihakasvipolkua pitääkin ruveta mainostaan näin; pihan harmillisimmat rikkaruohot tutuiksi, tule kokeilemaan kuinka sitkeässä niiden juuret ovatkaan!

Pää on hyvää vauhtia harmaantumassa.Viime kesänä löysin hienon reseptin kuinka nokkosesta keitetään hiustenhoitoainetta, sen pitäisi muistaakseni jopa hiukan tummentaa väriä. Liekö tuosta mitään hyötyä, mutta tarpeita ainakin löytyy.

Jo kauan sitten eukko päätti, ettei enää tuhlaa vähiä aivosolujaan värjäämällä hiuksiaan – siitä kun on ihan tieteellistä todistusta, että ne kallisarvoiset solut surkastuvat väriaineiden myrkkyjen vaikutuksesta. Ei ole varaa hävittää enää yhtään, uskon ma.
Tämä kevät näyttää olevan oikein kastematojen kevät. Niin pulleita ja pitkiä luikeroita en ole aikoihin nähnyt. Paitse eräänä päivänä tuolla polun varressa. Kävelin kaikessa rauhassa tapani mukaan katselemassa olisko jotain uutta, jokin uusi kukka tai lintu pesää tekemässä, ja olin suorastaan tallata sen ison luikeron päälle. Valtavan pitkä ja komea rantakäärme, joka oli selvästi saanut tarpeekseen lintujen keväisestä lirkutuksesta, sillä oli näet erittäin komeat keltaiset kuulosuojaimet.

Me molemmat pysähdyimme kuin naulittuina, kunnes käärme varovasti lähti eteenpäin. Se poikkesi polulta, halaili mennessään lämpimän kiven kylkeä ja pysähtyi tuijottamaan eukkoa – mitä se nyt meinaa tuo ihmisotus!
No, eukko jatkoi matkaansa, mutta jostain syystä haki kumisaappaat jalkaansa, vaikka tietää, ettei tuosta luikertelijasta ole kuin silkkaa hyötyä. Silti en halua paljasjaloin tallata sen päälle puskia raivatessani.

Joskus sitä muuten kuvittelee itsestään aivan liikoja. Kuten kerran, kun yritin kumisaappaita jalkaan. Ne olivat isot miesten saappaat,  jolloin jalkaa piti nostaa aika korkealle. Saappaat olivat portaan pielessä, eukolla oli toisessa kädessä mehulasi renkaita vaihtavalle kaverille, toisella yritti sulkea ulko-ovea ja estää kolmea kissaa tunkemasta sisään, näitä siinä sitten tasapainoili yhden jalan varassa.

Ihanaa kesää!

SL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *