Kuinka runo syntyy – erään runon taustaa

Kirjoittanut Eeva Jokipelto

Lemiläinen Esko Saira nappasi ampumahiihdon hopeaa Tokion olympialaisissa 1970-luvun alussa. Mietimme silloisessa taloyhtiön kokouksessa Lappeenrannan Väinönkadulla, miten ottaisimme kuuluisaksi kopsahtaneen naapurimme vastaan arvoisellaan tavalla muutenkin kuin vain vetäisemällä lipun salkoon.

Tapaus oli sen verran erikoinen, että inspiraatiokin heräsi. Kun lisäksi ojensimme juhlallisessa vastaanottotilaisuudessa sankarille puulaudan, joka toi mieleen kalamiehen atraimen, syntyi siitä ja Eskon hiihtämisestä ajatus olympolaisesta Poseidonista, joka kantoi kädessään samantapaista kalastusvehjettä tunnuksenaan. Tämän mainitun vanhemman sankarin roomalainen vastine oli merenjumala Neptunus, joka ehkä on tutumpi hahmo: pääjumala Zeuksen veli.

Jossakin päin silloista maailmaa Poseidonia palvottiin myös myrskyn jumalana ja maan järisyttäjänä. Kolmikärkeä eli atrainta hän tarvitsi lähinnä merihirviöiden ja yksisilmäisten jättien, kyklooppien karkottamiseen, hän kun näet asusti meren pohjassa jossain tuolla Korintin kulmilla Kreikassa – siellä häntä ainakin runsaimmin lepyteltiin. Tuon ajan sankarijumalilla oli lähes poikkeuksetta kummallinen tapa taistella kaikkea mahdollista, jopa omia jälkeläisiään vastaan – Poseidonin jäkeläisiä olivat juuri nuo mainitut merihirviöt ja kykloopit, aikansa pahat henget.

Olisihan noita muitakin jumalia ollut, mutta eipä tarvinnut kauan valita, kun samoihin aikoihin sattui Romaniassa maanjäristys, joka vapisutti maata meilläkin. Yhdeksännessä kerroksessa tornitalossamme alkoivat sälekaihtimet helistä ja sohva keinua. Kun peloissani ryntäsin käytävään ovenpielistä pidellen, nekin keinuivat. Vähän joka ovella oli hämmästelijöitä.
Soitin hätäännyksissäni Etelä-Saimaan toimitukseen, olisivatko siellä kuulleet mitään moisesta tärinästä, mutta eivät olleet ja tuntuivat ajattelevan vähän siihen malliin, että nyt soittajaa vippaa jostakin paikasta. Seuraavan aamun radiouutisissa kuultiin sitten maanjäristyksestä, joten menipä lehden toimitukselta tieto tapauksesta vähän vanhaksi, kun eivät noteeranneet soittoani!

No, miten tämä nyt sitten liittyy Esko Sairaan? En minä paljoa urheilusta ymmärrä, mutta sivusta seuranneena olen monesti ajatellut, että sellaista taistelun makua noissa urheilupuuhissa on kosolti, ehkä enemmän kuin tarvittaisiinkaan. Jalon kilpailun periaate on hävinnyt johonkin taustalle ja kaikki kierotkin temput tulleet kuvaan mukaan kuten nämä anaboliset steroidit sun muut.

Tämähän nyt ei liity Esko Sairaan vähääkään – hänen sankariaikanaan lieneekin vielä ollut reilun pelin henkeä urheilussa varmaan enemmän kuin tänä päivänä. Enkä minä näin synkkiä osannut edes ajatella pegasostani kannustaessani… Esko taisteli ja tuli kuin myrskytuuli hyvänä kakkosena maaliin, ja siitä nuo mielleyhtymät seuraavassa runossani, jonka historiaa tämä tarina on. Tuo heksametrinen runopoljento, joka antiikin Kreikan runoudelle oli tyypillistä, on tarkoitettu lisäämään olympialaista henkeä runoon.

Olympiahiihtäjälle

Kun vuoreltaan astui Poseidon, jumala olympolainen
kärkeä kolmipäistä valtikkanansa kantain
ja merkin näin vihurituulille antain
synnytti myrskyn apunaan atraimenlainen
harppuuna tuo, ahingas, merkki voiton,
niin saavuit myös Sinä, sankari seppelepäinen
omine aseines, maallesi mainetta tuoden,
hopeamaljasta kunnian mettä juoden,
ei tienäsi meri, vaan väylänäs latu jäinen.
Ja kuin ennen, järisi maa ja sen kaiun loiton
sait kuulla kuin vertauskuvana muinaisen ajan.
Sen tähden nyt näin me tahdomme, kotoinen väki,
mi iloitsi kanssas ja hurras, kun voittosi näki,
lämpimin tuntein toivottaa palaavaks’ vaeltajan.

Eeva Jokipelto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *