Muun maan mustikan pomijat

Eukkomamma vietti lauantaina aamupäivän torilla. Elävän naamakirjan ääressä puhuttiin mm. mustikoista ja niiden poimijoista.

Sopiiko näitä haravoida ja kenen sopii, siinäpä kysymys.

Thaimaalaiset mustikanpoimijat nousivat esiin torikeskusteluissa ihan väkisinkin, kun kaatosateiden jälkeen aurinko viimein paistoi ja yhden jos toisenkin mieli teki mieli marjametsään.

Mutta onko tutussa marjapaikassa enää marjoja, mietti moni, kun  sadekeliä pelkäämättömät itämaiset poimijat ovat ehtineet jo Leminkin metsiin. Joku on heitä jo kotimetsistään  häätänytkin, kun on katsonut, että tuttu marjapaikka omassa metsässä kuuluu itselle, ja poimittavaksi silloin, kun marjat ovat kaikki kypsiä.

Suomalainen jokamiehenoikeus on hieno juttu, jonka vaalimisessa tarvitaan kaikilta osapuolilta hienovaraisuutta. Suomalaismetsät ovat aarreaitta, jossa liikkuminen on useimman maalla asuvan mielipuuhia siitä riippumatta, omistaako metsää vai ei. Suotavaa olisi, ettei tehopoiminta kärjistä kantoja niin, että maattomilla ei kohta kenelläkään ole asiaa metsän antimista nauttimaan.

Mustikan ohella viime viikolla puhuttiin  tietenkin säästä. Vesi velloo kuin kovimpien kevättulvien aikaan. Moni ranta-asukas on jäänyt mottiin, kun vesi söi tien ja osasta lemiläispeltoja tuli riisiviljelmiä, joilta perunan nosto ei niin vain onnistukaan. Ja mansikkakausi jää lyhyeksi.

Perunasta puheen ollen, sitä Värtsilä jäljessä, mitä Lemi edellä: Lemin  entinen pappi Erkki Lintunen kertoo kampanjasta Värtsilän mustan perunan palauttamiseksi Kirjavan sivulle jättämässään kommentissa. Mistähän saivat idean?

Vastaa