Valkoapilat kukkivat – Mäntyperän kuulumisia

Viime päivät ja viikot on eletty koko ajan ukkosen uhan alla. Ei ole aamua ei iltaa, ettei radio olisi varoittanut poikkeuksellisen rajuista sateista, vaarallisen voimakkaasta tuulesta ukkospuuskissa.

Ja kyllähän nuo tänäkin aamuna kohtalaiset pilvenlongat taivaalla seilaavat. Joskus tuuli on ollut oikein ihana ja toivottu, kun miljoonat hyttyset ovat hyökänneet kimppuun tuolla pottumaalla lehtiä käännellessä, ei kai täällä vain ole niitä…ei kai vain lehtiä ole jo syöty…ei kai vain löydy pulleita punertavia toukkia.

Jos ilmaston lämpeneminen tuokin meille uusia jännittäviä kasveja ja kauniita perhosia, niin toden totta, myös kaikki haittaelukat tulevat toimeen paremmin kuin ennen. Eihän tästä nyt niin kauan ole, kun neitoperhonenkaan ei Suomessa talvehtinut, ja nyt se on niin yleinen, joskaan ei missään määrin haitallinen.

Linnut ovat saaneet ensimmäisen pesueensa pois pesistä ja pöntöistä.Tiaiset opettavat pojilleen, että juu, tähän ikkunalaudalle kun tulee kerjäämään, niin heltyy se eukko, antaa ehkä jo kesälläkin jonkun herkkumurun, vaikka nyt on oikeasti toukkakausi menossa.

Punarinta säksyttää matalassa kuusikossa, hyökkäilee uskaliaasti pihalla liikkuvaa kissaa kohti. Ja kissa retale, joka nykyään useinmiten kantaa nimeä ”Senkin Rontti!”, seikkailee rantamilla lihavan telkänpojan kuva viirusilmissään.

Kerran sain pelastettua poikasen kissan suusta. Se kantoi sitä pihaan hellästi kuin omaa poikasta ikään. Jonkun aikaa juoksimme sitten kilpaa karkuun yrittävän poikasen perään, ja eukon käsiinhän se lopulta joutui.
Juoksin lintu kämmenissäni lammikolle motkottaen moitteita kissalle ja paiskasin linnun veteen. Iloisesti pärskähtäen se alkoi heti sukellella lätäkön päästä toiseen ja taas takaisin. Ja kissa pitkin rantaa hirmu vauhtia edestakas. Tämä kilpailu jatkui pitkään, pitkään, ja lopulta näytti, että telkänpoika oikein tahallaan härnäsi kattia.

Korkea ruovikko peittää isomman veden näkyvistä, mutta kyllä sieltä kuuluu joskus joutsenemojen jutustelu, kun ne neuvovat poikiaan. Ja jos viitsii kiivetä torniin, sieltä näkee, että vielä ovat kaikki neljä poikasta tallella, kasvavat pikkuhiljaa, kohta jo harjoittelevat juoksua pitkin veden pintaa.
Pihamaa on puhjennut kukkaan. Päivänkakkarat, keltasauramot, harakan- ja kissankellot kirjavoivat polkujen reunat, peurankellot, matarat ja ketoneilikat aukovat myös kukkiaan. Mustikat ja mansikat kypsyvät pikavauhtia, joku ahkera on kerännyt metsämansikoita jo pitkälti toistakymmentä litraa.Vaan ei tämä eukko. Ja jos kateeksi käykin, niin ihan on omaa syytä, ettei niitä omaan pakkaseen ole kertynyt. Sitä on vaan reissattu ja touhuttu muuta ei niin tärkeetä ja aika paljon vaan katseltu taivaalle, tai tutkisteltu perhosia ja korentoja.

Niin, tuolla reissatessa eukko on ihmetellyt kansan siivottomuutta. Takavuosina levähdyspaikoilla oli vielä roskikset, jotka kyllä useinmiten olivat ääriään myöten täynnä sitä kiellettyä mökkiroskaa, vaikka pöntöt olivat tarkoitettuja matkaajien roskille. Silloinhan pahimmillaan roskiksiin oli työnnetty kaikkea rikkinäisistä tuoleista rakennusjätteisiin, eikä sinne oikein matkaajan pienet roskat enää mahtuneetkaan.Asia ratkaistiin niin, että roskikset vietiin pois.
Aika erikoinen ratkaisu sinänsä, eikä tuo tainnut asiaa parantaa muuten, mutta nyt kenenkään ei enää tarvitse tyhjentää näitä roskapaikkoja. Ja tunnollinen matkaaja saa matkustaa roskapussinsa kanssa puolipäivää, ennenkuin jostain löytyy laillinen roskis. Eihän oikein voi vaatia, että tavallinen kahvilakaan ottaisi huolekseen matkaajan roskista, mutta monesti pelastus on sieltä kuitenkin löytynyt.
Luontoreiteillä on oikein kehotus kantaa pois kaikki mitä on metsään tuonutkin. Mutta eipä ole enää sellaista patikkareittiä, jonka varrelta ei löytyisi karkkipapereita, nenäliinoja, tupakantumppeja ja jopa juomatölkkejä.

Laavuilla ja taukopaikoilla on yleensä vielä kohtalaisen siistiä, mutta tupakantumpit kyllä varmasti löytyvät nuotiopaikan vierestä maasta. Jotenkin tuntuu ihmeeltä, että se tyhjä painaa enemmän kuin se täysi, jonka on mukanaan tuonut. Itsestä tuntuu jotensakin kamalalta jättää jälkiä kulkemastaan reitistä, ei minua tarvitse kenenkään roskien viitoittamaa tietä seurata. Silti en ole vielä liittynyt tähän kerää roska päivässä -porukkaankaan…

Vessat ovat toinen kamaluus. Tänä kesänäkin on jo nähnyt niin monta tienvierivessaa, johon ei kertakaikkiaan ole edes voinut mennä sisään. Kuinka ihminen voi jättää jälkeensä sellaista sotkua! Pahin tapaus oli , kun isommalla asialla oli käyty niin, että koko istuinrengas oli ruskean tahnan peitossa, kansikin pärskeillä komeasti kirjottu. Paljon vettä, saippuaa ja juuriharja olisi tarvittu pelkän istuimen puhdistukseen, puhumattakaan sitten lattiasta.
Ymmärrän kyllä, että ensin näistä tienvarsivessoista hävisi paperi, sillä matkaajat, myös me suomalaiset ihan suorastaan varastimme sieltä paperia. Nyt jokaisella pitäisi olla omat paperit mukana, no se on ihan okei. Mutta kun tämä käyttö on ollut näin sikamaista, on vessat pikkuhiljaa hävinneet tai jääneet kokonaan huoltoa vaille.

Sehän sitten tarkoittaa, että matkaaja joutuu hädissään turvautumaan metsään. Ja siellä jatkuu sama meininki. Kyllä me moitimme kissaa, joka kaapii kukkapenkkiä, mutta se sentään peittää jätöksensä. Mitä teemme me sivistyneet ihmiset? Me jätämme läjämme siihen keskelle polkua ja karhunkakasta se eroaa vain siinä, että kasan päällä on paperi, ellei tuuli ole jo kuljettanut sitä sinne maantien laitaan.
Sattuipa tässä kesällä sellainenkin tapaus, että etsimme katoksellista evään syöntipaikkaa, koska hiukan ripotteli. Oi. miten ihana paikka löytyikin, oli istutuksia, yksi pöytä heti tien laidassa ja sitten se söpö katos. Ihmettelimme, kun sateen uhkasta huolimatta toisen auton matkaajat söivät taivasalla ja riensimme mielissämme huvimajaan.

Tuskin saimme eväsvakat autosta ulos, kun ymmärsimme, miksi. Katos haisi niin hirveästi, että vain toisella laidalla tuulen yläpuolella pystyi syömään.Katoksen laidalta lienee kuseksittu enemmän kuin kerran, sillä korkeassa ruohikossa ei polkuja näkynyt.
Siistien kahviloiden ja taukopaikkojen vitsaus ovat ne naiset, jotka eivät suostu istumaan pytyn istuimelle, vaan suihkivat seisaaltaan, eivätkä siivoa jälkiään. Eukko onkin nyt ottanut tavakseen siivota istuin ennen ja jälkeen oman käyttön, josta tästäkin tavasta joku voisi jonkinasteisen neuroosin eukon terveystietoihin laittaa.

No pieniä pahojahan nämä ovat varsinaisessa reissaamisen ihanuudessa, ja onhan se niinkin, että siistien paikkojen löytäminen on sitten kiitoksen ja ihastumisen arvoista.

Mutta kesä on toki kukkeimmillaan, paras satokausi edessä ja elämä ihanaa. Pihanurmikkoa saa leikata tämän tästä. Alkukesästä voikukat piiloutuivat leikkurinterältä, ja nostivat uljaasti kukintonsa heti seuraavana päivänä, nyt on valkoapilan vuoro. Katselen tässä noita pilviä, jos ne kohta valuttavat vettä laidoiltaan, ei ruohonleikkuria tarvitse pihalla työnnellä, muuten nuo kauniit pienet kesäillan kynttilät saavat kyytiä.

Paljain jaloin on turha nyt nurmikolle yrittää, sillä joka toisessa apilan kukassa pöräjää ahkera kimalainen, joka tuikkaa jalkapohjaan aika kipeästi. Ja se vielä pahempi riesa – ei uskoisi, että henkeen käyvä ihanan imelä tuoksu saa myös jalat turpoamaan, jos pehmeässä apilikossa avojaloin kulkee. Mukavaa kesää kaikille, eletään siivosti!

SL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *