Eukkomammalla oli asiaa Sairalaan, ison kiven taakse. Vai meninkö täältä ison kiven takaa Sairalaan? Joka tapauksessa: toisella puolella käydessä saattoi tarkistaa Lemin kuuluisimmat kivet.
Iso kivi on iso. Pihlaja sen huipulla on toistaiseksi pieni.
Kiveen takavuosina nojannut lato on enää kasa lautoja, joten mittakaavaa kuvaan ei oikein saanut, kun ei tullut tulitikkujakaan mukaan. Sairalantien ja Lusikkalahdentien risteyksessä sijaitseva kivi on helppo löytää: opasteviitta ja hyvässä kunnossa pidetty ajotie vievät perille.
Opaste on kaiken lisäksi kauniisti kukitettu.
Lions Clubin kuparilaatta kyljessä on jo ajan patinoima, mutta nimet näkyvät yhä.
Parin kilometrin päässä isosta kivestä, Laksiaisiin johtavan Mansikkamäentien varressa on Lemin kiikkuva eli heiluva kivi. Senkin opasteet löytyvät ja perille vievät. Polku ei ole ihan yhtä hyvä kuin isolle kivelle, mutta kuljettavissa. Ja näyttää siltä, että sitä on kuljettukin.
Eukkomamma pettyi – tai oikeastaan ilahtui – kun ei saanut kiveä vipuvarren avulla heilumaan. Ei massa riittänyt.
Vipu näyttää aika uudelta – olisiko se toimimattomampi kuin aikaisempi? Kun jotenkin muistissa on, että joskus olisi saanut kiven kiikkumaan.
Kiven heiluttamiseen tarvitaan yksinäistä naisihmistä väkevämpi seurue.
Mukavia retkikohteita molemmat kivet. Polkupyörälläkin polkaisee kirkolta, kuten eukkomamma teki. Sairalassa on isoja kiviä muitakin ja ihmetellä voi myös hyvin säilynyttä vanhan ajan muuntajakoppia.
Mahtaako olla ainoa laatujaan Lemillä?
Ja kun väsy yllättää tai sateen ropsauttaa, voi pysähtyä kylätien päähän maitokopille lukemaan vanhoja aikakauslehtiä. Niitä on pitemmänkin tauon tarpeisiin.