Mäntyperällä tarjotaan nyt kakkua

Teksti ja kuvat: Kaija Lankia

Mäntyperän eukko Sirkka-Liisa Vaalivirta ei juhli huomenna maanantaina täyteen tulevia 70 ikävuottaan. Mutta täytekakkupohjia on valmiina, jos nyt sunnuntaina joku sattuisi poikkeamaan Savitaipaleen Survajantielle.

Merkkipäivää juhlistaa myös kärhö tuvan seinustalla.

Itse asiassa Mäntyperän eukon juhlaviikkoja on vietetty jo jonkin aikaa. Kakkua ovat vuorollaan saanet Heitlahen virkiät ja muut yhdistykset, viisi sisarusta eri puolilta Suomea ja ulkomailtakin pyrähti isonsiskon pakeille, eikä ovea ole suljettu satunnaisilta kulkijoiltakaan. Onhan Mäntyperän tuvassa ja kamarissa ollut esillä hänen oma näyttelynsä piirustuksista ja teksteistäkin vuosien varrelta.

– En älynnyt nimetä näyttelyä juhlanäyttelyksi, kun sen keväällä avasin, hän harmittelee.

Tekstejä ja kuvia hän on tehnyt jo liki 70 vuotta. 12-vuotiaana hän teki vahakankaiseen vihkoon kirjan Runoja ja satuja – piirroskuvituksin.

Mutta ihan ensimmäiset syntyivät mamman luona Loimaalla, kun hän oli ihan pieni ja juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan:

”Männyn oksalla pikkureikäiset linnut laulaa”, kirjoitti hän tarkoittaen ehkä pikkuriikkisiä lintuja. Luonto oli siis heti lapsesta Sirkka-Liisan sydäntä lähellä.

– Mamma oli kouluja käymätön, mutta silti hän osasi kertoa, että kaunis heinä metsässä on nuokkuhelmikkä, hän kertoo.

Kirjoittamisintoa edisti myös isä, joka sota-aikana oli toimittajana Korven radiossa ja Pilven Veikoissa ja sen jälkeen  kirjoitti lehtiin uutisia ja pakinoita. Hän opasti tytärtään todeten, että lauseen ”Lintu istuu oksalla” voi käyttää vain kerran, sen jälkeen on keksittävä uusi aihe.

Mutta Mäntyperän eukon pakinoita Yhteissanomista neljännesvuosisadan ajan sittemmin Lemin kirjavasta lukeneet ovat huomanneet, että pikkureikäiset ja isommatkin linnut istuvat oksilla ja lentävät kymmenillä ellei sadoilla ja aina yhtä mielenkiintoisilla tavoilla. Suolana pakinoissa ovat eukko itse ja muut ihmisten tekemiset.

Kasvien maailmaan eukko on johdattanut myös kasviretkillä, opastanut lemmenyrttien ja muiden hyötykasvien käyttöön monilla kursseilla.  Mäntyperän luontokeskukseen eli omaan pihapiiriinsä hän on tehnyt mittavan kasvipolun ja rakennuttanut tuvan päätyyn lintutornin siivekkäitä paremmin tarkkaillakseen.

– Harmi, että enää ei kunnilla ole varaa maksaa koululaisten retkiä. Ennen oli niin mukava, kun koululaisryhmiä kävi Lappeenrannasta asti, hän toteaa.

Luontokeskuksen näyttelytoimintakin on vaakalaudalla, kun lähiseudulla ei asu enää nuoria, jotka voisi kunnan ja yhdistyksen tuella palkata valvojiksi. Kauempaa tuleville matka on este. Itse valvoen omaa näyttelyä voi kuitenkin pitää.

Vaikka Sirkka-Liisa Vaalivirta on asunut harmaassa mökissä Mäntyperällä jo monta vuosikymmentä – ensin perheen kanssa ja sitten yksin – on hänen kirjansa ehtineet olla monessa muussakin paikassa.

Hän syntyi Loimaalla, asui välillä Turussa ja taas Loimaalla, kunnes kolmivuotiaana muutti armeijan palveluksessa olleen isän uuteen komentopaikkaan Uttiin.

– Äiti paljasti, että minä olen saanut alkuni isän lomalla Lappeenrannassa, joten siinä mielessä ollaan ihan oikeilla kulmilla, hän nauraa.

Tulevan puolisonsa ja lastensa isän hän tapasi Harjun maatalousoppilaitoksessa opiskellessaan tarkkailukarjakoksi, ja ehti toimia karjantarkkailijana niin Oulunjokivarressa ja Virojoellakin ennen Savitaipaleen-vuosia.

Ammatteja ehti olla monia muitakin ennen kuin reuma pakotti sairaseläkkeelle. Eläkevuosista ovat iloinneet monet savitaipalelaisyhdistykset, joiden kanssa hän on tehnyt vapaaehtoistyötä.

Viime vuodet ovat vieneet myös kauemmaksi mökistä, kun ollut kuski, joka on vienyt mukanaan. Noista Lapin- ja muista matkoista ovat Lemin Kirjavan lukijatkin saaneet osansa, kun Sirkka-Liisa Vaalivirta on niistä raportoinut.

– Moottoriurheilusta en varmasti kirjoita niin kuin alan oikeat toimittajat, mutta autot ovat kiinnostaneet minua aina. Isä aikoinaan koeajoi autoja Saksassa ja kirjoitti niistä autolehtiin. Ehkä kiinnostus syntyi jo silloin, hän pohtii.

– Eivätkös kaikki ihmiset sitten ole kiinnostuneita vaikka mistä? ihmettelee hän ihmettelyä, kuinka sama eukko innostuu linnuista ja kilpa-autoista.

Ehkä eivät kaikki, mutta kaikki eivät olekaan Mummokuningattaria. Sekin rooli päivänsankarilla on.

Liljat olivat Sirkka-Liisa Vaalivirran mamman suosikkeja. Niitäkin Mäntyperän pihasta löytyy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *