Muistojen joulu – Mäntyperän kuulumisia

Hirveä pakkanen paukkuu nurkissa. Harmaa hirsinen tupa huokailee ja henkii, kuura kasvattaa partaansa nurkissa.

Sisälläkin palelee, vaikka on kahdet villasukat jalassa. Huh-huijaa, oikein kunnon talvi taas kerran.

Tiaiset nyppivät villoja hirsien välistä, koittavat kaivaa koloja öiselle unipaikalle. Eukko on naulaillut kolojen päälle kaikenlaisia lämpölevyjä vanhoista pannulapuista lähtien, jotta pikkuystävillä olisi mukava uinahtaa turvassa pöllöltä ja kissalta.
Kissa sen sijaan makaa koko päivän uunin kupeessa sikeässä unessä ja – usko tai älä, kuorsaa kuin Tonttu Toljanteri. Kollihan alkaa olla jo ikämies. Eivät sitä paljon kiinnosta enää keinutuolin selkämykseen lasten ripustamat leikittimet, mutta eukko on joskus lumitöissä ollessaan nähnyt ikkunasta, että kissa tepastelee pirteänä pitkin pöytiä ja pudottelee parempia leluja lattialle. Kun eukko sitten ryntää sisälle kuin tuulispää kurittamaan kuritonta, niin kissa makaa jälleen paikoillaan kuorsaten viattomasti.
Pitkin syksyä tätä eukkoa on jännittänyt muukin kuin ikkunan alla kurkistelevat tontut. On näet ihmettä, ettei meillä muka riitä näyttelijöitä Suomessa, vaan telkkarissa muutamat ovat kaikissa ohjelmissa kyllästymiseen asti.

Eikä siinä kaikki, kun ohjelmilla on niin kammottavia nimiä kuin esim.”hymy pyllyyn”. Eukko ei ymmärrä miten sen sinne saa, eikä tuota ainakaan itse pääse edes peilin kanssa tarkastamaan, onko onnistunut sen sinne saamaan.

No nyt tämä uhkea blondi, joka sitä sinne yhtenään käskee tunkemaan esiintyy myös toisessa ohjelmassa kattiloiden keskellä ja vielä jonkun ohjelman tuomaristossa. Niitä eukko ei uskalla edes katsoa, kun pelottaa kamalasti, jos tältä unohtuu missä ohjelmassa sattuu olemaan, huutaa kesken kokkijutun että pylly pataan ja minkälaista talenttia tarjoaakaan siinä toisessa.

Toisaalta niin hymyttömiä kasvoja joskus näkee, että tekisi mieli kysyä onko se hymy unohtunut sinne…
Mäntyperän eukko on ollut lopen uupunut. Toivottavasti se johtuu siitä, että lumitöitä on ollut joka päivä, ja puita on pitänyt raahata tupaan enemmän kuin oikeastaan olisi jaksanut. Mikä siinä lienee, kun vuosi vuodelta sama puuteline painaa aina vain enemmän ja enemmän.

Joulusiivoukset ovat olleet kuin tervanjuontia ennenkin, mutta nyt on iloinnut siitä, että talossa, jossa ei ole komeroita, ei myöskään tarvitse stressata niiden siivousksesta. Lyödään vain lisää nauloja seinille ripustamista varten tai potkitaan suurempia roinakasoja tiiviimmästi nurkkiin, kunnes jonakin päivänä jaksaa tehdä inventaariota kaatopaikkatavaroista.

Mutta sitä ei toki tehdä ennen joulua. Vajaa viikko jouluun on se vasaroimispäivä, eli pieniä nauloja seinille ja enkeleitä riippumaan. Niitä onkin kaikenmoisia. On oma vanha aina perheen jouluissa lempeästi hymyillyt, on siskojen joka jouluksi lähettämiä, on kummipojan lapsena valkeasta villalangasta muotoilema. On ystävän tekemä enkelinukke, jonka nuorimmainen lapsenlapsi haluaa perinnökseen.
Omassa lapsuuden perheessä jouluevankeliumi oli esillä ja se luettiin, mutta jotenkin se ei sopinut tähän omaan perheeseen. Ennen erästä joulua huomasin Raamatusta revityn tietyn sivun. Minun jouluhartauteni ei sopinut silloin kuvioihin.

Tänä jouluna voin ehkä avata Suuren Kirjan siltä tyhjältä sivulta, ei se haittaa vaikka teksti puuttuu. Ja jos saan raivattua jonkun pöydän ihan sitä varten, voin jättääkin sen siihen avoimeksi.
On tullut katseltua vanhoja valokuvia niiltä ajoilta, kun ennen joulua kokoonnuttiin viettämään perheen pikkujoulua. Niiden ihanien vuosien jälkeen tuntuu joku ihmeen riidankylväjä kulkeneen kuvioissa, mutta miten mukavia ovatkaan muistot.

Oli niin kivaa laittaa joulua, kääriä paketteja, leipoa piparkakkutaloja jokaiselle ja paistaa kaikkea mitä itse luuli herkuksi. Ihan oikea joulupukki kävi, taisi käydä siloinkin, kun lapsenlapsia ei vielä ollut. Mutta meillä ei koskaan sopinut leikkiä tai laulaa, jostain syystä se tuntui tyhmältä.

Tämä eukko ei ymmärrä miksi, mutta ehkä siinä olikin säröjen syy, että eukko yhdessä joulupukin kanssa pyöritti piiriä, ja laulatti lapsia sitten kun heitä jo oli. Hämärästi muistaa hyvin jännittävän hetken, kun pukki pyysi pienimmäistä syliinsä laulamaan, ja tätä pelotti ihan kamalasti. Isosisko piti salaa kädestä kiinni ja hyvin hennolla äänellä pukille sitten laulettiin.

Tai muuan toinen joulu, kun mummin prinssi alkoi epäillä pukin henkilöllisyyttä, ja nykäisi muka vahingossa parrasta -eikä pukki ollutkaan tuttu! Vaan ihan oikea, tietenkin.


Mutta jotakin on, mitä jo teineiksi kasvaneet pienimmätkin vielä haluavat. Tehdään karpalokarkkeja! Ne ovat yhä hyviä ja helppoja tehdä. Tänä vuonna nuorimmainen laittoi sähköpostia, että pieneksi hetkeksi tullaan käymään.

Ehkäpä mummi pyörittelee karkkeja valmiiksi, jos ei ole aikaa tehdä niitä yhdessä. Ja onhan se ihan totta, että ei tämä eukko enää millään jaksaisikaan laittaa kaikille sänkyjä ja valmistaa joulua, ei jaksaisi. Hyvä, jos itselle. Miten sitä onkaan joskus jaksanut.
On ollut ihanaa olla tänä vuonna mukana kaikissa pikkujouluissa laulamassa mielensä halusta joululauluja. Ja sitten osti sen hyasintin, senkin ihan kuin vanhan hyvän ajan joulun muistoissa. Se sai aikaan neljän päivän hirvittävän nuhan ja köhän, jäi sitten ne kirkon kauneimmat joululaulut laulamatta. Kaikella on hintansa.

Nyt hyasintti kukkii pihassa lumihangessa ja on varsin kaunis ja korea niin kauan kuin ulkona pakastin päättää.
Pahoin pelkään, että tänä jouluna jää tekemättä niin kaljat kuin laatikotkin, piparit ja kakut leipomatta, miten lie rosollin laita ja joulupullan. Tässä vaiheessa eukko lähinnä nuokkuu vain vanhojen muistojen varassa. Ainoa asia, minkä suhteen pinnistelee kuten jo monena vuonna, taitaa taas lipsahtaa käsistä. Köyhyysraja on koko ajan karkaamassa kauemmas.

Juuri kun oli jo saavuttamassa sitä, itse asiassa aika lähelläkin, niin taas sitä nostettiin, ja hupsis vain, se on jälleen kaukana edessä. Mutta ehkä tässä elämässä pitää olla aina jokin päämäärä, jota kohti yrittää.
Oikein hyvää ja sydänlämpöistä joulua!
SL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *