Sateen hakkaamat – Mäntyperän kuulumisia

Teksti ja kuva: Sirkka-Liisa Vaalivirta

Taivas on paksussa harmaassa pilvessä. Mitä ihmettä! Sitä luvattiin vielä muutama päivä sitten hellettä ja aurinkoista.

Liekö ollut määräys korkeammalta taholta, jotta tyhjillä lupauksilla saataisiin meille ihmispoloille vähän reippaampi ja toiveikkaampi kesämieli. Ei pidä enää mitkään merkit paikkaansa, ei säätiedotukset, ei vanhan kansan ainavarmat merkit.

Mäntyperän eukosta kaikkein ihmeellisin juttu on, että vaikka tuntuu, että aina sataa, niin pottupelto on rutikuivaa. Silti pottuja näyttää tulevan ihan mukavasti, mutta mullan kuivuudesta huolimatta rutto näyttää iskevän lehtiin!
Ja vaikka välillä tulee vettä kaatamalla, niin peltoa pöllyttävät myyrät eivät huku käytäviinsä, vaan kaivavat reippaasti pitkiä onkaloitaan polkujen poikki, niin että pihamailla kulkija saa koko ajan varoa nyrjäyttelemästä nilkkojaan maan pettäessä yhtäkkiä jalan alla.

Ja pöllöt muka kuolee nälkään! Mäntyperällä taitaa ainoa pöllö näkyä peilistä, ja sekin vain, jos on aamuaikaisin käsikopelolla löytänyt rillinsä jostain. Tässä täytyy opetella panemaan kaikki aina iltasella tiettyyn paikkaan, aamu-unisilla silmillä ei näe kunnolla edes oven pieliä.Toisinaan aika läheltä liippaa.
Tuntuu niin syksyiseltä. Pihalehmus leijuttaa kuivuneita lehtiään maahan, ja heinät ovat muuttuneet ruskeiksi. Ja kaikki on tapahtunut niin nopeasti! Kun eräänä helteisenä aamuna lähdettiin matkalle pohjoiseen, ei arvattu, että vasta syksyllä takaisin tullaan. Eikä se reissu oikeasti kestänyt kuin reilun viikon….
No, esimakua näistä kylmistä saatiin kyllä, kun Saanalle satoi eräänä yönä ensilumen. Hellemekko oli jo pakattu kassin pohjalle, ja iltaisin oli mukava vetää villasukat jalkaan.

Norjan puolella , siellä ihanan meren rannoilla, korkeitten vuorten siimeksessä ja laaksojen pehmeässä syleilyssä sää oli enimmäkseen kaunis, kirkas ja kuulakas, mutta heti kun suunnattiin kohti kotimaata alkoi omituinen oikuttelu.

Aurinko paistoi kauniisti, mutta kun alettiin etsiä mukavaa levikettä evään syötiä ja kahvihetkeä varten, vyöryivät mustat pilvet taivaalle, ja vähintäinkin tuhnuttivat kylmää vettä tuulilasiin, niin että sisältäkin lasit huurtuivat. Uskokaa pois, että tien varren kauniit katokselliset levähdyspaikat on siinä vaiheessa pyyhkäisty pois kartalta.
Olihan niitä toki ihania päiviäkin. Kaunista oli Kiilopäällä, kun kiivettiin ihailemaan taas sitä maanmyötäistä tunturikoivukasvustoa, joka vielä hehkui kesän vehreyttä. Siellä tavattiin nainen, joka oli ensi kertaa pohjoisessa. Oi sitä silmäin loistetta ja ihmettelyä, kuin lapsi hän juoksi kameroineen porojen perään.

Ihan toisenlainen juoksukin nähtiin.Mustapukuinen mies tuli juosten rinnettä ylös niitä tosi hankalia portaita, jotka eivät satu askeleelle millään. Hänelle näytti sopivan, katseella seurattiin,että ylös asti juoksi, ihan totta.

Eikä siinä vielä kaikki, alaskin tuli levähtämättä, ja joku kertoi, että ei edes kääntynyt suoraan huipulta, vaan juoksi sielläkin ylimääräisen kierroksen. Ja Mäntyperän eukkoa hengästytti pelkkä katseella seuraaminen!
Hilla-aika oli aikaisessa, ja monin paikoin ihmiset hiukan sureksivatkin sitä, että ulkolaiset poimijat tulevat nyt vasta hiukan myöhään hilloille. Toisaalta olivat tyytyväisiä, että nyt paikalliset ehtivät poimia paljon.

Kaikin paikoin kauppa ei enää ottanut vastaan, ja Ranualla hilloja oli jo hiukan varastoitu hillakarnevaaleja varten. Tiedättekö muuten, mikä on kalakaani?
Se on ranualainen rahayksikkö, joka vastaa kolmea posiolaista heinäsuovaa. Kalakaani oli nimenä harmaalla traktorilla, jonka perässä oli linja-auton penkein varustettu perävaunu, ikkunoiden edessä syrjään vedettävä ”muovitus”, jotta säällä kuin säällä kiertoajeluja voitaisiin tehdä.

Mutta turhaan Kalakaani siinä eläinpuiston pysäkillä kyytiläisiä odotti, puistoon tulleet eivät juuri joutaneet muuta Ranuaa katsomaan, harmi, emme mekään tällä kertaa. Toivorikkaana kuski kuitenkin hillamarkkinoita odotteli.
Kotona odotti sitten vanhaan tuttuun tapaan umpeen kasvanut pihapolku, puolen metrin korkuinen vesiheinä kasvimaalla, eukkoa korkeammaksi yltäneet nokkoset ja se halvatun kaunis jättipalsami, jota saa lopun ikäänsä kitkeä, kun on sen kerran pihaan päästänyt.

Tyhmyydestä sakotetaan aika rankasti. Toisaalta se on huomattavasti helpompaa kitkettävää kuin nokkonen. Kevyellä nyppäyksellä se irtoaa maasta, mutta johonkin se pitäisi survoa, ettei pääsisi kuitenkin niitä siemeniä kypsyttämään. Ajattelemattomasta yhden kasvin pihaan siirrosta on nyt tullut loppuiän tuskainen hävittämisprojekti.


Odottivat ne toki linnunpojatkin! Jos pohjoisesta linnut puuttuivatkin niin kotona käy aikamoinen siipien suhina. Melkein kädestä tulevat ruokaa etsimään, malttaisivat nyt talveen tiaiset, siemeniä ja hyönteisiä kyllä piisaa luonnossa!

Todella ihmeellistä oli, että meren rannoilla ei näkynyt lintuja juuri lainkaan, vain muutamat harvat haahkat, meriharakoita muutamia, koskeloita toki oli, mutta pohjoisen reissun tavanomaiset linnut jäivät kokonaan näkemättä. Ei yhtään kotkaa, ei kihua, ei suopöllöä eikä edes urpiaista!
Sateen pieksemät kukkaset nuokkuvat pihassa. Vuohenkello ei saa edes nuppujaan auki, kun ne jo repeytyvät pisaroisen piiskatessa. Uskoisko kuitenkin sitä säätiedotetta. Että tämä tästä ehkä jo iltapäiväksi helteeksi muuttuu, ja eukko saa jälleen sen hellemekkonsa päälleen. Ihanaa kesää viettäkäämme kuitenkin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *