Kirjavinkki: Enni Mustosen Paimentyttö

Teksti: Sirkka-Liisa Vaalivirta

Paimentyttö -kirja aloittaa Enni Mustosen uuden sarjan ”Syrjästäkatsojan tarinoita”.

paimen

Kolmetoistavuotiaan piikatytön Iidan tarina on sekä surullinen, että toiveikas. Nykyajan samanikäiselle on lähes mahdotonta ymmärtää, että 1800-luvulla köyhälistön tyttö ei voinut kuvitellakaan pääsevänsä kouluun, saavansa työstä palkkaa tai omistavansa edes omia vaatteita.

Pieniä piikatyttöjä saatettiin kohdella kuin orjia, mutta Iidan tarina saa iloisemman käänteen, kun hän navetan vintiltä pudottuaan pääsee kartanoon toipumaan, ja lopulta sinne töihinkin. Eikä kartano olekaan mikä hyvänsä kartano, vaan satusetä Topeliuksen koti!
Päivät olivat pitkiä ja töitä paljon, mutta sattuipa sellainenkin ihme, että lukutaitoiselle tytölle annetaan kirjoja -ja jopa ensimmäinen oma raha! Oppivainen Iida pärjäsi hyvin, pääsi jopa matkoille palvelijana.
Kirjan teksti on mukavaa luettavaa ihmiselle, jolla on kokemusta karjanhoidosta ja maalaiselämästä. Paljon on silti outoja sanoja, jotka eivät nuorelle kaupunkilaiselle sano juuri mitään. Kartanon puutarhassa viljeltiin uusia ihmeellisiä kasveja, kuten mangoldia tai tomaattia, joista professori (Topelius) erityisesti piti. Iida ei sellaista ihmettä ollut koskaan nähnytkään.
Kiinnostavaa kirjassa oli myös sairaanhoito. Jos kuvittelemme, että kuumeenhoito viilentämällä tai palovamman kylmällä vedellä ovat uusia hoitomuotoja, niin eipä vain. Kyllä tässä välillä pantiin palovammalle rasvaa, ja otettiin kuumeeseen pilleriä, mutta jo Iidan aikaan olivat käytössä nämä nykyään ”uudet” kylmähoidot .Samoin yrttejä käytettiin tietenkin.

Mikä Enni Mustosen kirjassa haittaa on ruotsikielen runsas käyttö. Kun ajattelee ketkä tätä kirjaa varmaan mieluiten lukisivat, niin suuri osa varmaan on vanhempaa ikäluokkaa, työnsä maataloudessa tehneitä naisia, joilla tuskin on pakkoruotsia koulussa ollut. Toisaalta Mustonen on kyllä taitavasti sovittanut aina seuraavaan lauseeseen asian niin, että ymmärretyksi se tulee, vaikkei kieltä ymmärtäisikään.

Silloin ruotsinkieli oli 1800-luvulla vielä todella vahva, ja niinhän tuo Iidakin pärjäsi molemmilla, vaikka mieluummin suomeksi lukikin kaikkea mitä käteensä sai.
Kirja perustuu eletylle elämälle, se on kiehtovasti kerrottua historiaa, Topeliusten koti Koivuniemessä on totta, kuten monet siellä vierailleet taiteilijat ja kuuluisuudet. Ja lisää tietoa tästä saa kirjan loppusivujen vinkeistä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *