Eno ei pudonnut veneestä

Teksti: Eeva Jokipelto

Tuo vanha idiomi (sanonta) tuli mieleeni, kun menin ensimmäisen kerran Lappeenrannan taidemuseon Avojaloin-näyttelyyn ja yllätyin. Menimme sinne avajaisiin lähinnä appeni taidemaalari Väinö Raution teosten vuoksi. Olin kyllä nähnyt enoni nimen lehdessä, mutta Heikki Pietiläisiä on sukututkimuksen mukaan Keski-Suomessa useitakin, joten en edes kuvitellut, että hän voisi olla äitini veli kymmentä kannakselaista esittelevässä kavalkadissa.

Mutta niin se vain oli, vaikka hän olikin keskisuomalainen, ei karjalainen. Siellä hänen kuvansa ja elämäkertansa oli seinänkokoisena julisteena. En ollut koskaan tiennyt, että hän harrasti myös valokuvausta. Se oli minulle uutta. Tunsimme hänet siviilissä taitavana mekaanikkona. Hullu-Jussistaan hän kyllä puhui useinkin. Se oli Euroopan suurin kaivinkone, jollaisilla Panaman kanavakin oli kaivettu.
Hänen isäänsä Juho Pietiläistä, siis isoisääni, en nähnyt koskaan, koska hän sai sisällissodassa keuhkotaudin ja kuoli siihen 20-luvulla.

Elin osan sodanaikaisesta lapsuudestani Laukaassa Pernasaaren poikakodissa (silloisessa kasvatuslaitoksessa), koska isäni oli siellä töissä poikien työnohjaajana eli katsastajana. Muutama vuosi ennen sodan syttymistä isä muutti ostamalleen kesäpaikalle kymmenen kilometrin päähän Tarvaalan kylään ja aloitti pienviljelijänä. Liekö hänellä ollut aavistus sodan syttymisestä vai oliko hän saanut vain palkkatyöstään tarpeeksi? Joku tappokin siellä oli tapahtunut.

Mukana seurasivat äiti ja alle 7-vuotias siskoni Sivi, joka ei vielä ollut koulussa. Minä olin jo aloittanut läheisessä Oksalan koulussa opintieni, joten minut jätettiin äidinäitini, Hilda-mummon luo, mistä kävin alakouluni loppuun. Olin mennyt sinne jo 6-vuotiaana kuunteluoppilaaksi. Kasvoin siis 9-vuotiaaksi Salmelan kylällä, missä olimme vierailleet useinkin, koska koko suku oli siinä ympärillä.

Tiesin kyllä, että enon perhe asui Käkisalmessa, ja siellä olivat myös viisi serkkuani, joihin olin tutustunut jo parivuotiaana, koska kävimme siellä 30-luvulla kerran kylässä. Siitä en tosin muista mitään, vain sen, mitä minulle myöhemmin kerrottiin. Isä oli Hämeenkyröstä 14-lapsisen perheen toiseksi vanhin poika, tullut Saarijärvelle 20-luvulla maanviljelyskouluun ja päässyt ensin Järvilinnan vastaanottokotiin, missä pojat ’lajiteltiin’ eri laitoksiin. Pernasaaressa hän tapasi Ida-äitini, joka oli siellä keittiöapulaisena, kuten oli mummonikin ollut aikoinaan.

Syy, miksi eno oli näyttelyssä karjalaisten keskellä, oli se, että hän oli 10- ja 20-luvuilla rakentamassa Karjalankannakselle rautateitä. Samoissa hommissa olivat kaikki hänen poikansakin myöhemmin. Toisen maailmansodan päätyttyä he kaivoivat mm. Saimaan kanavaa ja kiersivät eri voimalaitoksilla pitkin Suomea.

Jo Kannaksella ollessaan Heikki-eno oli ylennyt ns. ’Hullu-Jussi’ -kaivinkoneen kuljettajaksi, koska oli etevä konemies. Suurin yllätys oli, että hän oli jo 20-luvulla valokuvannut työporukoitaan. Ei silloin joka miehellä kameraa ollut. Minustakin on vain kaksi kuvaa itsestäni sotaa edeltävältä ajalta.

Näitä enon ottamia kuvia on myös tutkija Anna Kortelaisen ansiokkaassa näyttelyn taustaa valottavassa kirjassa Avojaloin, jossa ovat teksteillään mukana myös monet tunnetuimmat karjalaistaustaiset kirjailijat, kuten mm. lappeenrantalaislähtöinen Laila Hirvisaari, tv:ssä usein esillä ollut tutkija Teemu Keskisarja, Imatralla koulua käynyt Eeva Kilpi ja Heikki Ylikangas. Kirja on mielenkiintoinen siksikin, että se kertoo ihan tavallisistakin henkilöistä, jotka vaikuttivat Kannaksen kehittymiseen.

Kun sota loppui, olimme vielä Pernasaaressa, ja Heikki-enon perhe tuli meille evakkoon. Pernasaaressa oli myös ’pahoille pojille’ muurien ympäröimä nuorisovankila, johon sodan aikana majoitettiin hermoromahduksen saaneita sotilaita. Muistan, kuinka he huusivat, kun heitä väkisin vietiin ’Leppälinnaan’.

Joskus juoksimme lakanat korvissa läheiseen metsikköön ilmahälytyksen aikana. Koulumatkoilla pojat pelottelivat desanteilla, ja kiersin kaukaa hiekkakuopan, joihin heitä oli muka pudotettu. Mummolle Hakalaan oli 3-4 kilometriä kävelymatkaa, ja pelkäsin tosi kovasti, varsinkin, kun ’Ampiaissetä’ asui matkan varrella. Hänellä oli aina ampiaisia taskuissaan ja niillä hän pelotteli lapsia.

Heikki-eno, Elsa-täti, Eero, Eeva ja Eino  v. 1927. Kuva otettu ehkä Käkisalmessa. Poikia syntyi vielä kaksi (ikätoverini Reino ja nuorin Pertti).

Heikki-eno, Elsa-täti, Eero, Eeva ja Eino v. 1927. Kuva otettu ehkä Käkisalmessa. Poikia syntyi vielä kaksi (ikätoverini Reino ja nuorin Pertti).

Enon perhe oli jonkin aikaa meillä kesämökilläkin, missä isä aloitteli uuden kodin rakentamista. Se jäi sitten kesken, kun hän joutui sotaan. Oli siinä perhettä: heitä 6 -7 ja me neljä yhdessä ainoassa hatarassa tuvassa, jossa oli yksinkertaiset ikkunat ja valonlähteenä karbidilamppu eikä edes eteistä! Onneksi oli valtava uuni, joka lämmitti. Sen päällä asui jossakin vaiheessa äidin Iisakki-eno, joka tuli sinne 40 Amerikan-vuoden jälkeen asustamaan ja toi tuliaisiksi ’pim-pommia’.
Tulipalopakkaset ja tuuli ujelsi nurkissa ja lattialla oli iso siskonpeti. Sain siellä kerran pahan valekuristuskohtauksenkin, jonka isä paransi juottamalla minulle väkisin kuumaa sipuliteetä.

Heikki-eno ja hänen vaimonsa Elsa-täti olivat pikkuserkuksia – kaikkien laukaalaistenhan sanotitin olevan sukulaisia keskenään – ja heidän tyttärestään Eevasta (myöhemmin Lindholm) tuli taiteilija, lastenkirjailija ja Hämeen Sanomien ’Haamu- sarjan’ piirtäjä hänen asuessaan Rengossa.

Hänestä tuli myös minulle tärkeä opiskeluajan tuki ja ystävä, koska hän asui 50-luvulla kartanpiirtäjänä Jyväskylässä. Kävin usein hänellä Kypärämäessä ja Elsa-tädillä Leppävedellä syömässä, kun rahat loppuivat. Vierailimme joskus yhdessä myös Heikki-enon sisarella Anna-tädillä. Mummokin vietti vanhuutensa hänen kotonaan Vaajakoskella. Anna-täti oli töissä milloin tulitikku-, milloin karamellitehtaassa, ja varsinkin viimeksi mainitun aikaan kävimme siellä jostakin syystä useammin.

Eeva-serkku oli 2000-luvun vaihteessa mukana Art Paimensaari-näyttelyssä Savitaipaleella. Hän maalasi aina niin kauas taaksepäin kuin muistan ja osallistui myös taidenäyttelyihin. Hän kuoli muutama vuosi sitten Äänekoskella.

Valokuva kirjoittajan varhaislapsuudesta.

Valokuva kirjoittajan varhaislapsuudesta.

Anna Kortelaiselle ja hänen työryhmälleen suurkiitos Avojaloin-näyttelystä, joka herätti varmaan monet muutkin siellä käyneet muistamaan omaa lapsuuttaan. Näin oli moni kannakselainen kova puurtaja herätetty historian hämärästä päivänvaloon, eikä siis enokaan pudonnut veneestä, niin kuin on käynyt tänä päivänä sadoille pakolaisille!

Eeva Jokipelto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *