Siirry suoraan sisältöön

Puutraktori, sahdintekijät ja klapintekijät Seinäjoen Farmarissa

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Sää suosi tänä vuonna Farmari-näyttelyä Seinäjoella. Aurinko paistoi, eikä kuitenkaan ollut tukahduttavan kuumaa. Polut ja eläinten esittelypaikat pysyivät kuivina, kuraa ei ollut missään.

Mietaa juonsi näyttelyssä klapintekokisaa.

Mietaa juonsi näyttelyssä klapintekokisaa.

Meillä oli tarkoitus ehtiä puolille päivin näyttelyalueelle, mutta hupsis, parkkialue ei ollutkaan entisellä paikalla Raviradalla, vaan tunti meni etsiessä hiukan epämääräisten viitojen mukaista paikkaa. Se löytyi lopulta pitkän kiertelyn jälkeen Ilmajoen (Seinäjoen) lentokentältä, josta oli bussikuljetus 8-10 km varsinaiselle tapahtumapaikalle. Pitkämatkalaiselle hermoja kysyvä järjestely!

Tulomatkalla jo ihmettelimme, kun tien varsilla ei tänä vuonna näkynytkään isoja mainoksia, epäiltiin jo, että onko koko ajankohtakaan oikea, vai onko nämä jotkut salanäyttelyt!

Kun sitten lopulta paikalle pääsimme olikin mukava kierrellä esittelyteltoissa maistelemassa herkkuja. Oli maitopohjaisia juttuja, oli mehuja, oli ” tulisia grillaaajia” ja vaikka mitä. Välttämättä ei koko päivänä olisi tarvinnut mennä maksullista einettä etsimään, käytiin lopulta kuitenkin mainiolla ja edullisella lihakeitolla.

Farmarista löytyi monenlaista mielenkiintoista katsottavaa. Oli seppä takomassa, oli sahdinkeittäjä omassa aitauksessaan, jossa maistamaankin pääsi. Mielenkiintoista että sahtiperinne on naisten alkuunpanemaa, ja oppi on kulkenut suvuissa äidiltä tyttärille.

Eläinosastot vetävät kaikenikäistä väkeä. Olipa siellä niin iso hevonenkin, että pieni silittäjä tuskin ylti sen valkoisten nilkkakarvojen korkeuteen! Mutta oli toki pienen pieniä ponejakin, ja suomenhevosia, kaikkea mitä kuvitella voi.

Ja entäs se nautakarja! Niin monia rotuja, pieniä ja suuria, ja tietenkin jossain istui hoitaja oljilla vasikan pää kainalossaan, kumpikin nauttivat läheisyydestä. Ja toisaalla useampi lapsi nojailemassa makaavan lehmän kylkeen kännyjä näpyttelemässä…

Joka tapahtumassa pitää olla Mietaa, jos ei syö mämmiä, niin halkoo pölkkyjä tai juontaa kilpailuja kuten kuvassa On menossa klapinteon mestaruustaisto finalistien kesken!

Puolentusinaa koivupölkkyä pitää saada tarpeeksi pieneksi pilkkeeksi, ja vielä kasata sitten muutaman metrin päässä olevaan laatikkoon. Säännöt olivat tiukat, ja niin Mietaa kuin tuomaritkin pitivät niistä tiukasti kiinni. Se on muuten sekuntipeliä! Kuvassa taustalla halkoo vaimon kovasti ”valmentama” mestari.

Vanhat traktorit ja muut koneet kiinnostavat aina. Tällä kertaa myytiin myös arpoja, joilla olisi voinut voittaa Zetorin! Ei tullut ostettua, kun ei oikein tiennyt mihin tuon voittonsa olisi sitten pannut! Mutta jotain aivan yllättävää täällä oli nyt nähtävillä, nimittäin puutraktori!

Jussi Kujalan (k.1963) itse rakentama, puurunkoinen vekotin on yhä käyttökunnossa.

Jussi Kujalan (k.1963) itse rakentama, puurunkoinen vekotin on yhä käyttökunnossa.

Todisteeksi se käynnistettiin kaikkien ihmeteltäväksi. Moottori on amerikkalainen, mutta runko ja pyörät olivat todellakin vahvasti tervatusta puust – naisihminen sanoisi, että hirrestä. Puupyörien päällä oli taottua rautaa, ja vain toinen isoista pyöristä oli ns. vetävä, eli siinä oli vinottain rautaa, kun toinen oli sileä.

Traktoria ei kuitenkaan enää käytetä, ymmärrettävää kyllä, kun kaikki välitykset ja muuta pikkunippelit oli tehty aikanaan puusta. Traktori oli rakennettu 30-luvulla ja jo silloinkin ollut vain harvakseen käytössä.

Näyttelypaikkana Seinäjoki on muuten aivan mainio! Jokivarressa laiduntavat lampaat tuovat todella maaseudun kaupungin keskelle, ja laajat nurmikkoalueet toimivat hyvin esimerkiksi paimennusnäytöksissä, lännenratsastuksissa ja vaikkapa köydenvetokilpailuissa tai rotujen esittelyissä. Hävettää tunnustaa, että niin paljon on maatalous ja karjanhoito muuttunut siitä, kun kirjoittaja karjaa hoiti, että enää muutama rotu on tuttu!

Musiikkipuolikaan ei näyttelystä puuttunut. Kun torvisoitto kävelykadulla upeasti kajahti, yritin kamerani kanssa ehtiä kulkuetta katsomaan – tietysti liian myöhään. Ihan loppupäässä vilkuttivat näet sinipukuiset mikkeliläiset toivottamassa vierailijoita tervetulleiksi Mikkeliin 2019.

kulkue

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *