Linnut pyrähtelivät urkupilleistä Savitaipaleella

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Kun maailmankuulu urkutaiteilija kiertää konsertoimassa, kuvittelisin, että vatsassa on hiukan perhosia. Hänellä ei ole koskaan omaa tuttua soitinta mukana.

Ilman omaa soitinta tuli Kalevi Kiviniemikin Savitaipaleelle.

Ilman omaa soitinta tuli Kalevi Kiviniemikin Savitaipaleelle.

Etukäteen voi yrittää tutustua urkuihin vain ajatuksin, kun tietää rakentajan ja valmistusajan. Mahtaneeko  sointiin vaikuttaa kirkon malli ja rakennusmateriaali, holvien kaaret? Ajattelin, että urkutaiteilija on vähän niinkuin mäkihyppääjä, joka viedään hyppytorniin silmät sidottuna, ja siellä odottaa jonkun vartalolle tehty puku, sukset jonkunlaiset ja hyppykengät, joista ei tiedä onko ne suuret, pienet vai sopivat. Tee siinä sitten parhaas!

Kalevi Kiviniemi  on tänä vuonnakin päässyt soittamaan niin Notre Damessa Pariisissa kuin  Moskovassakin Tsaikovskisalissa. Ja nyt torstaina oli sitten vuorossa pienen kauniin kirkkomme urut Savitaipaleella. Ensi kertaa sain kokea myös taiteilijaan tutustumisen ennen konserttia. Tilaisuus oli järjestetty seurakuntatalolle glögitarjoiluineen.

SSCN0988

Harmi, etten ehtinyt mukaan heti alkuun. Kiviniemi on mahtava persoona, upea esitelmöitsijä. Jalasjärvellä 59 vuotta sitten syntynyt pohojalaanen iso mies, kaikinpuolin vakuuttava ja innostava. Kun kerran jotain osaa, niin mitäpä sitä nöyristelemään. Vaikka maailman parhaat urut eivät tänä iltana tarjolla olleetkaan, hän lupasi tehdä parhaansa, kuten aina.

Kalevi Kiviniemi ei nuorena toki mäkihyppyä harrastanut, jalkapalloa kylläkin. Mutta Jorma Hynnisen esiintyminen hänet sitten lopulta urkupenkille potkaisi. Ja Kiviniemen puhetta kuunnellessani muistelin omaa musiikkiopettajaani, jolla oli samanlainen palo. En minäkään koskaan unohda koulutunnilla kuulemaani Sibeliuksen ”Yöllistä ratsastusta ja auringonnousua”, enkä opettajan väriseviä korvia!

Eihän se tarkoita, että kaikki klassinen musiikki olisi mieleistä  – joskus ei tiedä viritteleekö orkesteri vain soittimiaan, vai onko kyseessä joku hieno taidateos. Kiviniemi on erittäin huolissaan koulujen musiikkiopetuksesta, sekä kirkon liukumisesta seurakuntalaisten tahtoon maallisen musiikin esittämisestä kirkollisissa toimituksissa. Tolkku pitäisi säilyttää, mutta rajan vetäminen lienee aika vaikeaa. Eikö kaikki kaunis ja puhdas musiikki ole tavallaan tehty Jumalan kunniaksi?

Ihmettelin tätä todellisen taiteilijan rauhallisuutta. Tutustumistilaisuus venyi ja venyi, mutta muutamaa minuuttia ennen konsertin alkua siiryttiin konsertoimaan, kuin olisi vain istuttu kahvipöytään. Ei mitään etukäteen keskittymistä ja rauhoittumista. Tätä minä teen, ja tämän minä osaan! Samaa voin sanoa itsestäni, osaan kuunnella, sen minä osaan, ja sitä teen mielelläni.

Joulukonsertti oli nimeltään ”Lintujen joulu”. Kuulin kyllä vesilähteen lirisevän, lorisevan, pulpahtelevan ja virtaavan (J.S:  Bach), Johann Kuhnaun ”Daavidin ja Goljatin taistelussa” selvästi iso ja mahtava kurmuutti pienempäänsä, ja varsin meluisasti ja riemukkaasti lopputulosta juhlittiin. Lopulta musiikki vei minut niin, etten enää edes yrittänyt seurata ohjelmaa.

Lapsena näin usein unta, että istuin ilmaan ja täytyin jollain omituisella voimalla joka nosti minut korkealle. Urut ovat vähän samanlainen voima. Toisinaan tuntuu, että leijun siellä kattokruunujen yläpuolella poimien musiikin hienoja helmiä holvikaarista. Ja niitä myrskypilvien vyöryjä rakastan, joka solu tärisee musiikin mukana. Kun Kiviniemi kertoi musiikin parantavasta vaikutuksesta niin sehän on totta – käyttäähän lääketiedekin korvalle kuulumatonta äänihoitoa!

Tässä konsertissa myös linnut lauloivat  – vaikka piti olla amerikkalainen joulu, niin keväthän se tuli mieleen, kun teeret kujersivat, pöllöt huhuilivat ja lopulta se satakielikin liversi. Ihan kaikkia ääniä ei sentään urkupilli viheltänyt, vaan lintupilli siellä oli mukana.

Miksi, oi miksi en kiivennyt parvelle soittoa katsomaan! Miksei kirkossa voi olla suurta screeniä, josta voisi ihailla jalkatyötä ja sormien leikkiä! Omistani pidin tiukasti kiinni , etten olisi soitellut edessä olevan penkin selkänojaa…

Konsertti jatkui kotimatkalla autossa. Kelit ovat olleet sellaiset jo pitkään, että olen laulanut ”Ave Mariaa” tiellä pysyäkseni. Nyt pidin oman suun tiukasti kiinni ja annoin urkujen parantaa pelon ja hermostuksen liukkaalla ja pimeällä tiellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *