Monenlaista laskentaa – Mäntyperän kuulumisia

Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta

Mäntyperän eukko oli päättänyt syksyllä laittaa ylös Niskalammen jäätymisen tai jäätymiset ja sulamiset. Kun talvi tuli kolmannen kerran näihin maisemiin, eukko antoi periksi.

Uskottava on, että ilmastonmuutos lykkää näitä säitten muutoksiakin melkein päivittäin. Jos aamulla pakastaa, niin ilalla jo taas lotisee. Tällä hetkellä Niskalammen peittää melko ohut jääkerros, eilisestään hiukan vahvistunut. Vesi padon ryöpyssä on runsasta ja ruskeaa, mutta jäähelmet heinien ja varpujen kauloissa maidonvalkoisia ja kirkkaan sinertäviä. Kosken kivet ovat saaneet paksut ja kiharaiset jääkatot, joilla koskikaran on mukava keikkua.

Aikainen viikonlopun aamupostinhakija voi laskea padon liepeiltä öisten kulkijoiden jälkiä. Joskus jälkiään on peitellyt majava laahaten leveää lättyhäntää perässään, joskus mahaliukua on matkustanut saukko. Kärppäkin on käynyt, ja matalamielinen minkki.

Harmi-kissan jäljet sieltä puuttuvat, se on ollut joku toinen, sillä Harmi on makoillut koko yön sängyn jalkopäässä, ja viihtyy siellä vielä pitkälle päiväänkin. Mutta talvehtivia vesilintuja ei tarvitse katsella, tänä talvena niitä ei ole. Ja kuinka olisikaan, eihän noita näkynyt juuri kesälläkään.

Tuntuu, että juuri nyt on tämän talven parhaat tiekelit Mäntyperällä. Oi mikä ilo liikkua, kun jalka ei lipeä, eikä autollakaan tarvitse pelko pyllyn alla ajella. Mikä ihana huolettomuus! Kuinka monen monta kertaa Mäntyperän eukkokin kävi etukäteen katsomassa tien kuntoa tuossa alkavassa ylämäessä, palasi sitten tupaan juomaan ylimääräiset rauhotuskahvit ja taputtelemaan Pientä Punaista kanssakulkijaansa supatellen toiveitaan: viethän nätisti, pysythän tiellä, yritetään yhdessä…

Tänä talvena eukko on harrastanut omiaan jo kuusi kertaa. Niitä hullutuksia, niitä talvilintulaskentoja. Tosin kaksi reittiä on  kuljettu  kaksin muutaman kymmenen kilometrin päässä, missä retki on täyttä hupia makkaranpaistoineen.

Mutta nämä kaksi reittiä täällä kotimaisemissa! Sää ei todellakaan ole suosinut yhtään kertaa tänä vuonna, eli kolmesti on jo tallattu enemmän tai vähemmän sateisissa ja tuulisissa merkeissä epämääräisiä tienpintoja myöten. Mutta pisin reitti nyt viimeksi, se on pienen tarinan arvoinen.

Eukko oli toipumassa  lähes joulukuun mittaisesta lentsustaan, mutta oli kyllä kavereille ilmoittanut päivän, jolloin laskenta tehtäisiin. Tien pinta oli jo pari päivää ollut kuin lasia, liukasta ja märkää.

Kun varattu päiväkin valkeni  – tai eipä juuri valennut, vaan paksut harmaat pilvet roikkuivat melkein puiden latvoissa – eukko päätti seikkailla seikkailun ihan yksin, en ottaisi vastuulleni toisten katkottuja koipia. Varustauduin todella huolella. Reppuun laitoin laskentavihkot, kynät ja kiikarin sateelta suojaan, sekä varalta ensiapuvälineitä omia kinttuja varten.

Jalkaan nastakengät märästä kelistä huolimatta ja potkukelkka matkaan tueksi ja turvaksi. Sen keulaan sidoin vahvan köyden, sillä tiesin, ettei metsän halki oltu aurattu metsäautotietä. Joutuisin leikkimään heposta toista kilometriä umpihangessa, jota metsässä aina kertyy tielle enemmän kuin paikkoihin, joissa ihmiset tahtoisivat hiihtää. Päälle puin vielä sadetakin ja matka alkoi.

Jos luulin, että jäisellä tiellä potkuttelisin huolettomasti, niin eipä ollut luulo tiedon väärti. Jäästä nousi siellä täällä vanhoja hiekotuskiviä, tai auran kaapaisemaa piennarhiekkaa, joten siinäpähän tasapainoilin jalasten välissä nastoineni.

Myllypadolla kiikaroin turhaan ystävääni koskikaraa. Jos se siinä oli, niin selkänsä oli kääntänyt tarkkailijalle ja naamioitui kiven ruskeanharmaaseen pintaan. Koitinpa kuulostella tiaisten tiuskintaa, mutta jalakset parkuivat hiekkaa harmitellen, siinäpä sulle linnunlaulut! Ei ollut tikkakaan paikallaan tolpassa, yhtään urpiaista ei rantapuissa.

Raastoin maantietä pari kilometriä kirkuvin ja kipunoivin jalaksin, ja huokaisin helpotuksesta, kun saavuin sille auraamattomalle pätkälle. Hei laukkaa ratsu reima! Niinhän sitä luulis.

Kelkkani puolsi yllättäin, muutaman metrin välein nostelin sitä jälleen reitille, kunnes opin kiskomaan köyttä vain toiselta puolelta. Lumi oli pehmeää ja märkää, kelkka puski ja puolsi, alkoi sataa vettä. Kiikarit kastuivat joka kerta, kun nostin ne  (turhaan) silmilleni. Rillitkin kastuivat  – ja kaikki paperinenäliinat. Ja muistivihko. Vesi alkoi valua niskaan. Hanskat ja nastakengät  tuntuivat kosteilta.

Seurasin sydän pamppaillen hirveän isoja pyöreitä jälkiä, ja kohta vielä isompia hirven jälkiä. Ja jäniksen jälkiä. Lopulta huomasin, että ihan just  kulkureitin varressa oli istunut kettu  – katsellut varmaan mikä ihme höyryävä ja puhiseva sinitakkinen hevonen siellä onkaan tulossa….En nähnyt kettua.

Kun metsäosuus päättyi huomasin tulleeni erittäin hyvin hiekoitetulle tielle. Olin ehkä puolivälissä laskentareittiäni, ja mieli teki hirveesti kahvia  – miksi en ottanut sitä pulloon! Siinähän sen olisin kantanut kuin nyt kelkkanikin….

Tarvinneeko tuota loppumatkaa erikseen raportoidakaan. Sitä samaa kuin alkumatkakin, pikkusen märempänä ja uupuneempana, ja koko retken lopputulema: kolme tuntia, viisi kilometriä eikä yhden yhtäkään lintua!

Ja eukko vielä ihmettelee miksi kanssakulkijoita ei tahdo saada mukaan. Vaikka kalorit kuluu, saa liikuntaa terveellisessä ja puhtaassa luonnossa sen sijaan että rääkkäisi itseään sisätiloissa kummallisilla kidutusvälineillä hikisen porukan valituksia kuunnellen….Ja kun tämä on vielä ihan tärkeetä tieteelistä tutkimustakin….

Lintulask.sateessaTässä pihapiirissä laskenta jatkuu päivittäin. Urpiaisparvessa olen näkevinäni peippoja ja järrejäkin, mutta tarkempi katselu osoittaa  jokaisen urpiaisen olevan erilainen, ihan kuin  keltasirkutkin. Joskus parvessa on satakunta lintua yhtä aikaa maassa…Kun katselee ikkunasta kahvia hörppien, ei kastu eikä väsy!

Mediassa lasketaan tällä hetkellä vielä kiihkeästi presidenttiehdokkaitten prosentteja. Mitä hyötyä siitä on! Emme saa koskaan tietää miten hyviä prsidenttejä olisivat Merja, Matti tai Tuula. Tai ne muut. Pitäisköhän laittaakin kukin vuorollaan vaikkapa kuukauden koeajalle…Sitten myö kansalaiset puhelinäänestettäisiin. Käviskö tuossa yhtään hullummin, tiedä häntä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *