Elvytyspäivänä elvytän kesämuistoja – Mäntyperän kuulumisia

Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta

Lokakuu on jo reilusti puolessa välissä, ja mittari näyttää yhä melkeinpä keväisiä lukemia. ja vaikkei aurinko kovin pitkään enää taivaalla viihdy, se lämmittää, ja leikittää kipinöintiä lammen leppeillä laineilla. Hanhia menee päivittäin…


Kesä toki oli aika vähälintuinen. Eipä ollut lammikoissa  joutsenia, ei juuri muitakaan vesilintuja. Aikaisin keväällä muutama telkkä tai sinisorsa souteli, joku toi poikiaankin tilapäisesti maisemia katsastamaan, mutta eipä saanut Harmi puutarhalätäkköön kavereita uimaharjoituksiin.

Mäntyperän eukolta kiikarihommat jäivät heti, kun puutarhan myllääminen alkoi. Sitten sitä tulikin oltua nenä maassa ja näpit mullassa näihin päiviin asti. Ensin naureskelin kasvimaalle itäneitä auringonkukkia, olinhan siihen talvella siemeniä linnuille viskonut. Myöhemmin ihmettelin niiden runsasta kasvua persilja- ja hernepenkissä, punajuurien ja nauriitten yli menivät heittämällä.

Loppukesällä  ne kukkivat  mahdottoman komeasti, ja varsinaisesti paikalle kylvetyt kituivat kymmensenttisinä, tai kuolivat pois. Mutta auringonkukat saivat kyytiä moneen kotiin, kun eukko niitä tienvarteen tarjolle poimi, ja syksymmällä linnut pitivät huolen siitä, ettei ensikesäksi siemeniä kasvimaalle putoile. Uskomattoman nopeasti  herkut kuihtuneista kukinnoista hävisivät. Tällä hetkellä jo aurauskeppiä paksummat verretkin on katkottu ja siirretty maatumaan parempaan paikkaan.

Osa kyläläisistä on siirtynyt sivistyneistön pariin, tännekin on vedetty sitä autuaaksi tekevää kaapelia tien poskeen. Monella ei kaikista avustuksista huolimatta ollut varaa siihen, joku laski tarkkaan mökkinsä tulevaa arvoa kaapelilla ja ilman, ja moni on nyt sitten onnellinen kaapelin omistaja.

Hupaisaa, että kaapeli on nyt paikassa, jossa se ainakin eukon järjen mukaan tulee haittaamaan ojamaitten nostoa. Jännitystä osattomalle aiheutti myös kivien poisto tiestä, ja tien reunamilta…arvokas mustamato maan alla taisi kuitenkin ehjänä säilyä.

Patosiltaa on korjattu. Siinä oli vanhastaan aika veikee vinkkeli, ja aina pitemmiksi venyvät rekat ja yhä leveämmät kaivurit tuppasivat särkemään kaiteita. Pikkusen kun levennettiin tietä vinkkelikohdasta ja hiukkasen siltaa ja kaiteita, niin ainakin nyt näyttää hyvin menevän – ja tulevan. Isoja puurekkoja onkin ajellut taajaan tahtiin, aukot metsissä ovat laajentuneet ja vanhat aukot alkaneet kasvaa harvennettavaan kuntoon.

Vanha mylly voisi taas ilomielin antaa rattaan rupattaa, sillä remontti taitaa olla valmis. Ainakin ulkopuoli on siisti ja hieno. Joki on melko kuiva, mustat kivet siellä odottavat karaa keikkumaan, itseään peilaamaan ja herkkupaloja pohjasta hämmentämään. Vesi tulee nyt myllyränniä myöten ja ryöppyää iloisena kaarena kivikkoon.

Myrskytuulet ovat koetelleet myös Mäntyperää. Aukkojen laidoilta puita on rusahtanut nurin, monesti jopa tielle asti. Eukon tienkin  myrsky mokoma katkaisi kerran juuri, kun odotti kavereita tupaan turvaan lettusia syömään. Viime kesänä lettuja syötiin niin pihassa amppareita hätistellen kuin sisälläkin letun käryssä, ja makkaroita pönttöuunissa paistellen. Laulettiinkin kesällä, sekä sisällä että ulkona.

Tämä kesä on kantanut  murhetta, kauhua, ikävää ja surua suurta sekä kaunista kaipausta. Mäntyperän eukko on elänyt kuin umpiossa, jossa suru on koko ajan sisällä, ja ulkopuolella ihana kesä, jatkuvaa hellettä, paljon kukkia, monien hautajaisten lisäksi myös monia ihania ilojuhlia…

On ollut kuin lastu laineilla – tuuli viskaa auringon välkkeeseen välillä, ja tummaan varjoon heti kohta. On vaikea edes yrittää saada selvyyttä omista tunteistaan. On oppinut, että kuolema voi olla monenlainen, se voi olla kauhea, uskomattoman julma ja hirmuinen, mutta myös kaunis ja ihana kuin lahja. Monella tavalla lähteneet ystävät ja tutut ovat jättäneet kuitenkin tänä kesänä jälkeensä kauniin kaipauksen, varsinkin oma rakas pikkuveli…

Sisarukset kokoontuvat siis tästä lähtien vähintään yhtä vajaana, on vaikea ajatella, että meitä on enää  vain viisi…toisaalta eukon kielelle ei taivu millään myöskään se, että lapsenlapsia voi kohta olla jo  viisi!  Tutuilla mökkiläisillä on myös ihanaa jäkikasvua, voi miten eukkonen iloitseekaan, kun pienet tyttöset ja tomerat pojat vanhempineen käyvät katsomassa tätäkin mummelia. Elämä jatkuu.

On aika aloittaa ruokintapaikkatutkimus, talvilintulaskennat ja muut talviset seikkailut. Kesämuistona on vielä vaille täyttöä perhoskaavakkeet… Kovasti ovat perhoskesää kehuneet, mutta liekö olleet eukon silmät surun sumeat , kun tuntui, ettei niitä nyt niin paljon ollut, monet lajit puuttuivat lähes kokonaan. Oliskohan ollut yksi ainoa nokkosperhonen vain, eikä  ohdakeperhonen  näyttäytynyt ollenkaan.

Mutta kas, nilkkoihin asti ulottuvan lehtikarikkeen alta nostaa ylpeänä päätä tummatulikukka, hiukan viluinen ja laiha, mutta lokakuiseksi tosi rohkea. Pinnistetään mekin yli tämän tulevan talven, kohti uutta ja avointa aikaa.

tummatulikukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *