Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat mukaansa tempaavina

Enni Mustonen: Pukija Otava 2020

Kahdeksas osa Syrjästäkatsojan tarinoita.

Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta

Paimentyttö Ida on jo mumma, hänen tyttärensä Kirsti Aaltonen on pukuompelun opettaja ja kuvanveistäjä Ilmari Aaltosen leski. Tämä kirja kertoo maailmasta heidän tyttärensä, 1929 syntyneen Vienan silmin.

Tartuin kirjaan ahnaasti, sillä Enni Mustosen tapa kirjoittaa historiallisista suvuista ja tapahtumista niin eläväisesti, ettei aina tiedä mikä on totta, mikä kirjailijan vapautta. Joka tapauksessa hän perehtyy historiaan ja tunnettuihin sukuihin pohjamutia myöten, kaikki soljuu mukavasti eteenpäin.

Tätä kirjaa kertoo tosin Viena. Tapahtumat alkavat vuodesta 1949, eli Viena on parikymppinen. Rohkeasti hän lähtee Skotlantiin, Carltonien villatehtaille töihin oppiakseen hienoista villakankaista ja -langoista. Ensimmäinen romanssikin roihahtaa Gregin, perheen sotainvaliidipojan, ja Vienan välille. Ostokortit ja säännöstely ovat voimassa, eikä töitä tahdo löytyä millään kotiin paluun jälkeen.

Eletään aikoja, jotka kuuluvat omaankin lapsuuteen, joten ihan siksikin hotkin sivuja kirjasta. Köyhyys, sairaudet, pihanperällä olevat haisevat vessat, alivuokralaiset pienten asuntojen kamareissa… Karanteenitkin asuvat kirjan alkusivuilla, tähän aikaan kuoltiin lapsihalvaukseen, polioon. Rokotuksia ei ollut, ja sairastuneet eristettiin muista ihmisistä, ja hänen lähellään olleet joutuivat tähän meillekin nyt tuttuun karanteeniin.

Toinen paha sairaus riehui myös tappaen ja vammauttaen ihmisiä, tulirokko.

Siitä minulla on ihan omakohtaista kokemusta. Veljeni sairastui, ja muu perhe joutui karanteeniin. Oli onneksi kesä, joten isä vei meidät viisi lasta ”karanteenirantaan” telttailemaan, ja äiti pesi koko huushollin lysolilla. Kauppaan ei saanut mennä, vaan ostokset tuotiin oven taakse… kuulostaako tutulta?

Vienan seikkailut jatkuivat alivuoralaisaunnossa, kun hän täysi-ikäiseksi (21 v) tultuaan sai ”ihmeellisen ” lahjan, pääsi Suomen Filmiteollisuuden ompelimoon töihin. Se se vasta hommaa olikin. Päivästä toiseen oli kiirempi kuin kiire, jatkuvasti sai pelätä Maisterin (Toivo Särkkä) kauheaa huutoa ja komennusta, joutuipa joskus katselemaan Leif Wagerin paljasta takamusta, kiristämään Siiri Angerkosken korsettia ja laittamaan harsolla Taben upeaa rintamusta edes hiukan piiloon.

Oli hauska lukea näistä kuuluisista filmitähdistä, hakaneulojen tärkeydestä ja Tabesta, joka oli miesten lemmikki. Todella olikin, seikkailipa tuo ihan livenä Utissakin kasarmilla naapurissani, nuorten upseerien lauma seurasi tummaa kaunotarta, iloluontoista (kirjassa) Vienan koulukaveria…

Tosi lujille Viena joutui Lappeenrannassa ”Kauniin Veeran” kuvauksissa käytettyjen vaatteiden kanssa. Ne kun olivat tervaantuneet ja repeytyneet, ja nyt niitä tarvittiin heti ihan toiseen elokuvaan. Viena oli kekseliäs, korjasi ja paikkasi, keksi kaikenlaisa temppuja, järjesti puvustoja ja koruja paikoilleen. Eipä siis ihme, että hänet nähtiin myös Marimekon ensitaipaleilla pukijana, jopa mannekiininakin, sillä joku loukkasi jalkansa, ja tietysti Viena hurmasi!

Avustajaksi ja puvustajaksi hän joutui satttumoisin myös missikisoihin, avustamaan muuatta Armia, ujoa ja luonnollista villikkoa, jonka särkeviä jalkoja joutui hoitamaan, ja puvustoa parantelemaan… Ja jos Armin kanssa seikkailut eivät riitä, niin kirjan loppupuolella hän joutuu jopa laastarirullien kanssa tiukkaamaan erään Marilynnin olkaimetoman puvun kumikorsettia niin, että se pysyy ylhäällä, kun neitokainen tanssii elokuvassa miesten keskellä portaikossa.

Huikea tarina, kurkistus juorulehtien taakse ,ja toden totta, kirja antaa jo lupauksen seuraavasta. Siellä odottaa suuri rakkaus!

Avainsanat:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *