Lukemista ja kirjoittamisen pohdintaa

Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta

Oletko ajatellut, mitä tekee journalisti eläkkeellä tai työn lomassa? Joku lehtinainen perustaa eläkepäiviensä iloksi (ja vaivaksi?) vaikkapa tällaisen nettilehden, ilman pakkoa ja sitoumuksia, ja joku toinen alkaa kirjoitella hömppälehtiin lööppijuttuja, ja joku kolmas alkaa kurssittaa harrastajakirjoittajia ja heittäytyy aivan hurjiin tarinoihin, joissa mielikuvituksella ei ole mitään rajaa.

Tällä kertaa kerron raapaleista. Sanalle voisi keksiä monta muutakin tekstimuotoa kuvaavaa sanaa, mutta tämä on ns. virallinen. Raapale on sadan sanan mittainen tarina, kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Lehtimies-kirjailija Kari Välimäki teki ”päivitetyn marjaretken” opastaessaan kuluvana talvena neljää naista raapaleitten pariin. Tässä Raapalekurssiantologiassaovat pikkutarinoita kirjoittaneet Päivi Jalojärvi, Marja Karjalainen, Marja Katajainen ja Marja Sorsa.Hyvin pieneksi tiivistetty on kirjanenkin, joka on ”Tehty ja kustannettu ihan itse”, kannen kuva on Kari Välimäen.

Luulisi, että on helppoa heittää sadan sanan tarinoita vaikka kuinka, mutta eipä se niin olekaan, jo ensimmäinen ”Sanat järjestykseen”, Marja Katajainen (8 tarinaa), kokonaisena ja ehjänä raapaleena kertoo sen. Hyvin dramaattinen ja ehjä kertomus häneltä on ”Punahilkka”, ja kaunis tarina ”Kastemekko”. Iloisesti pirskahtelevia solmuja löysin tarinasta ”Mikramah”.

Monet raapaleet ovat kuin isomman tarinan lukuja, jäin odottamaan jatkoa, mutta tarinan loppu putoaa helposti kuin säikähtäisi satasen rajaa. Marja Karjalaisen (8 tarinaa) parhaita ja kokonaisimpia on surullinen ”Isän kanssa kerran kesällä”. ”Ihana Linnanmäki” on mukava, vaikkakin muistuttaa, että itku pitkästä ilosta… ”Päivän hyvä työ” on vallan mainio kokonainen tarina, hyvä mieli ja hymy tuli lukijallekin.

Kolmas marjamatkalainen, Marja Sorsa (7 raapaletta) on sovittanut sataan sanaan hiukan outoja tarinoita, kuten ”Kumman vuoro?”, ”Marttyyrisisarukset” ja mystinen tarina pohjoisen luonnosta ”Näky”, joka on kaikessa sadunomaisuudessaan kokonainen, ehkäpä oikea uni. Luonto ja mystiikka jatkuvat tarinassa ”Botrychium lunaria”, noidanlukko, ja ”Sydänpipari” on haikean toiveikas joulutarina. Antologian viimeiselle sivulle sijoitettu ”Lähtö” on erittäin kaunis kertomus luopumisesta.

Päivi Jalojärvi (10 raapaletta) on oivaltanut monessa tarinassa tämän tyylin ytimen. ”Sitä saa mitä tilaa” on todella hauska ja eheä,”Jäätelökioskin tyttö” samoin. ”Kana-annos ravintolassa” sisältää kokonaisen tarinan laskettelureissusta ravintolaruokailuineen. Ja mikä loppu! Vallan ihana tarina mahtuu myös ”Keltaisen villalangan matkaan”. ”Sano se toisin” on kuin suoraan viikkolehden lasten lausahduksia, mainioita oivalluksia, joita sataan sanaan mahtuu kaksi.

Ei olisi hassumpi harrastus kenellekään harjoitella tiivistämistä omiin tarinoihin, jotka usein leviävät käsiin kaikkine mutkineen. Tekstinkäsittelyohjelmalla tuo varmaan kätevästi onnistuu, mutta itse aion kokeilla vanhanaikaisella konstilla. Teen sadan sanan lokerikon pahville, ja voipaperin läpi sitten satuilen… sanalaatikko odottaa seuraavaa paperisiivuaaina uudelle jutulle. Mielenkiintoista! (jatkuu…)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *