Lentokentältä Kouvon baariin – ja aamulla kirkkoon

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Pikkusen miettimistä tarvittiin lauantaipäivän ja illan suunnittelussa, kun tärkeitä tapahtumia sattui samalle päivälle matkojen päähän toisistaan.

Niinpä Mäntyperän eukko ajeli ensin kaverilleen Savitaipaleen ja Taipalsaaren rajamaille, ja sieltä sitten yhteiskyydillä  Lappeenrannan lentokentälle ilmailunäytökseen. Mahtavat pilvet putosivat sateena niskaan jo menomatkalla, joten hiukan arvellutti lentojen onnistuminen, mutta kenttä oli kuiva, autoja melkein silmänkantamattomiin.

Tuulihaukka lekutteli kaikessa rauhassa pärinän keskellä ja matalien kissankellokasvustojen lomaan olivat pariskunnat ja perheet levittäneet piknik-vilttinsä ja retkituolinsa. Laskuvarjohypyt alkoivat juuri,ja kauniisti kentälle laskeutui tapahtumapäivän kunniaksi myös taivaan väreissä liehuva Suomen lippu. 

Taitolentokilpailu heitti taivaalle monenlaista pientä pippurista konetta, semmoisia pörriäisen näköisiä pulleita vekottimia,joitten ei mitenkään uskoisi pysyvän ilmassa saati tekevän aivan huikeita temppuja, jotkut kirjailivat siniselle taivaalle omia kuvioitaan savuvanoin.

Old Lady, DC 3, lennätti valittuja porukoita maisemia katselemassa. Uljaana se seisoi lätäköitten keskellä järisyttävän pelottavan taivaan alla.

Kentällä tuntitolkulla seisoskelu niskat kenossa oli yllättävän raskasta, ja pohkeita ja reisiä kysyvää hommaa, kahviakin teki mieli, mutta ainoan tarjoiluteltan edessä oli hirmuinen jono. Paljasta kahvia löytyi lopulta lentoasemalta, mutta ilman evästä tulleina piti käydä haukkaamassa sämpylät aakkos-paikassa, ennenkuin suuntasimme hieman maisemia katsellen Lemille määränpäänä Kouvon baari. 

Olin kuvitellut, että tällä kaverin työajoilta tutussa baarissa olisi nytkin tavattu entisiä tuttuja, mutta hiljalleen täyttyvään paikaan ei kovin monta yhteistä tuttua tullut.Hauska sattuma kuitenkin oli, että saatiin samaan pöytään pariskunta länsirannikolta. Olivat ensikertaa paikalla, oli kuulemma pakko tulla,kun sukunimikin on Kouvo. Juttua riitti väliajalla, ja hauskoja yhteyksiä väliltämme löysimme.

Ja siinä ihan vieressämme oli esiintyjien paikka. Kauhistelin hiukan mikrofonien ja vahvistimien määrää, kestääköhän korvat näin pienessä paikassa. Mäntyperän eukolla on korvissa(kin) jotain sellaista vikaa, että mikrofonin kautta puhuttu tai laulettu ei oikein tule ymmärretyksi. Siksi kai itsekin varoo mikrofoniin tarttumasta…. 

Esiintymään odotettiin Kirsi Rissasta Marttyyreineen. Kaikki ovat kovan luokan ammattilaisia, musiikin opettajia ja Rissanen tangokuningatar takavuosilta. Kun Maarit Peltoniemi istui pianon takan, Marjukka Pola hoiteli viulun, Susanna Syrjäläinen sellon ja Päivi Valkeajoki tanssitti haitaria polvillaan, oli syytä odottaa upeaa ilmaiskonserttia.

Laulusolisti oli pukeutunut punaiseen, ja kaikki naiset esiintyivät punaissa korkkareissa! Lupaavasti aloitettiin tutulla Pieni sydän -kappaleella, ja ensimmäiset bravoot se aikaan saikin. Siks oon mä suruinen ja muut tutut tangot olivat upeita, Väärä mies antoi suunvuoron koko ryhmälle, ja Nocturno  – eihän sen yli oikein voi mikään mennä. 

Toisaalta muuan pieni yksityiskohta on pakko mainita. Kappaleessa Soi maininki hiljainen ihailin ja hämmästelin niitä maininkeja… kuinka ihmeessä harmonikalla saa todellakin kuulumaan niin ihanasti sen, kuinka raskaat laineet vaipuvat hiljalleen rannan hiekan syliin! Uskomattoman  hieno  esitys!

Ihan kaiken musiikin ei aina tarvitse olla lempimusiikkia voidakseen olla kuitenkin nautittavaa. Viulu ja sello pehmensivät mukavasti pianon kilkahduksia, ja haitaria olisin myös halunnut kuulla enemmänkin, kumpikin meistä jotenkin odotti vaikkapa Suvivalssia… Ja ehkä yhtä yhteislaulua, kun kaikilla kuulijoilla varmaankin on laulu, ellei nyt ihan työnä,niin ilona kuitenkin.

Parin vuoden koronatauko ryhmän esityksessä ei näkynyt mitenkään. Ammattilaiset hoitivat homman, ja yhteisesiintyminen oli mutkatonta. Oma moka paikan valinnassa oli se, ettei esiintyjien kasvoja, varsinkaan sellistin nähnyt. Live-esitys on näet paljon muutakin kuin pelkkä musiikki, se on myös sielujen sinfoniaa, ilmeet ja eleet ovat tärkeitä. Kuinka tarttuu soittimeen, kuinka sormet liikkuvat, hymyt ja pienet merkit muille soittajilla…

Hiukan harmittelen, ettei minulla ollut enää mahdollisuutta päästä kuuntelemaan niitä valsseja musiikkijuhlien päätöstapahtumaan Jalkosalmen lavalle. Kaikkea ei voi saada.

Kirsi Rissanen ja Marttyyrit Jalkosalmen lavalla sunnuntaina. Kuva Kaija Lankia,

Jo monena vuonna Mäntyperän eukko on haikaillut kuulemaan sitä neliäänistä veisua. Nyt kun junailemaan näitä konsertteja oli pikkusen oppinut, niin päätin jäädä kaverille yöksi perjantain konsertin jälkeen  ja ajaa uudestaan aamukirkoon sieltä. Aika hyvä suunnitelma, jälleen  sadekuuroilla  Sievän Sinisen kylkiä pesemään maantielle…

Olin kysynyt, miten laulu tapahtuu kirkossa, saanko mennä sekaan. Kyllä sinne oli penkkein päähän Lemin mukavalla murteella äänet jaoteltu. Pääsin tutun viereen etupenkkiin. Nuotit tutuista virsistä oli turvavälein penkillä. Jos Kouvon baarissa nautittiin juomia ja syömisiä maskeitta (toki musiikkijuhlien vastuuhenkilöt olivat paikalla maskeineen), niin täällä ne olivat kaikilla, joille se oli mahdollista.

Miten ihana juhlaviikon päätös! En tiedä olivatko miesäänet kuitenkin urkuparvella, mutta hyvin kuuluivat minunkin korviin, alttoja en niinkään erottanut. Tämä veisuu on kuulemma hiipumassa, laulajat alkavat olla vanhoja. Kiireesti olisi nyt tartuttava asiaan! Eikö seurakunnan lasten kerhoissa voisi leikinpäältä harjoitella vaikka ihan pikkusen, ihan pikkusen vaikka vain kahteen ääneen muutaman lauseen. Ja rippikoulussa ehdottomasti jo, ainakin yhden kauniin laulun verran. Joku nuorisoporukkakin voisi tehdä urotyön ja olla sitten ylpeitä tällaisesta harvinaisesta taidosta. Ja mikäpä estäisi koko Taipaleen seurakuntaa, johan nytkin kirkkokuorot laulavat moniäänisesti. Näin hienoa asiaa ei saa päästää hiipumaan! 

No,kuorolauluun kun on ikänsä tottunut, niin huomasin miten vaikeaa oli pysyä tahdissa, kun ei ollut kuoronjohtajaa siinä edessä… me sopraanot ainakin kerran meinasimme olla nopeita ja näppäriä….(

Tosi  tyytyväisenä jäin vielä Marttojen tarjoamalle kirkkokahville tuttujen kanssa porisemaan, ja kotiin päin sateessa jälleen ajellessa oli mieli todella hyvä. En enää haikaillut Jalkosalmen valssien perään, vaan ristin mielessäni kädet ja kiittelin jälleen kerran ihanista musiikkihetkistä. Tällä hetkellä Savitaipaleen eläkeläiset jo lauleskelevat Laksiaisen majalla. Siitä kelkasta nyt jäin, kun kävin lemiläisii muistelemmaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *