Päiväseltään taideretkellä

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Savitaipaleen Kansantaideyhdistys oli järjestänyt varsin mukavan bussireissun taiteen ystäville. Ja mehän hyppäsimme kyytiin.

Taru Järvimies selvitti matkasuunnitelmaa, ja Jaakko Kultanen starttasi tielle. Matkalta poimittiin vielä muutamia matkalaisia mukaan, ja maisemien ihailun lomaan Hely Hyrkkänen luki runoja, paluumatkalla saatiin kuulla lisää hauskoja pikkujuttuja. 

Eipä arvattu, että bussimme pääsi oikein paikallisen sanomalehden kuvaan, kun parkkeerattiin Veijo Rönkkösen patsaita ihmettelemään.

Tuskinpa monikaan meistä näihin hurjiin jooga-asentoihin pystyisi! Puisto on kyllä näkemisen arvoinen. Erilaisia kasvejakin sieltä löytyy satoja, ja patsaita on noin viidenkymmenen vuoden aikana syntynyt lukematon määrä. 

Rönkkönen syntyi 1944, ja kuoli 66-vuotiaana. Siinä välissä hän ehti tämän kaiken ja paljon muutakin. Itse patsaat ovat alusta alkaen käsityötä. Harjateräksiseen runkoon Rönkkönen valoi kerros kerrokselta omalla reseptillä valmistamaansa betonimassaa, liimalla lujitettua, ja ihan ensimmäiseen hymysuuhun hammasproteesin hän laittoi edesmenneeltä isältään.

Itetaiteilija ei ollut mikään seuramies, usein istuskeli ikkunan takana ihmisiä katsellen, mutta piti toki yhteyttä ystäviinsä ja oli kova uimari. Puistossa on myös kummipatsaita, halutessaan sellaisen voi hankkia  – ja tokihan kummilapsesta huolta pidetään jatkossakin.

Kukkaistyttö polun varressa kutsuu katsojia kulkemaan hiljaisen miehen jalanjälkiä myöten ihmeitten puutarhaan!

Puolen päivän tietämillä saavuttiin Punkaharjulle Retretin luolaan, jossa meidät jaettiin kahteen ryhmään, toiset pääsivät ensin syömään, ja meidän ryhmämme painui alas kaikuviin käytäviin katsomaan upeaa videotaidetyötä, kertomusta maailman synnystä ja Sammonryöstöstä. Kun joskus aikaisemmin kävin äitini kanssa luolakonsertissa, käytävät olivat kosteita, hämäriä, osin maapohjaisiakin, ja vesi lirisi kiviseinien vieressä… nyt tasaiset betonikäytävät oli aidattu ja valaistiin ihanilla videokuvilla, joita pysähdyimme katsomaan ja kuuntelemaan tarinaa.

Tästä kuvasta ei saa selvää missä alkaa vesi, sadunomainen kuva, pieni mökki rannalla, taivas ja metsää, järvi -ja kaikki se heijastuu veteen!

Sammonryöstön videokuvien värikylläisyys leikkii louhituilla kiviseinillä usiden ihmisten suurenmoisena työnä!

Ulkona kalliollakin taidetta löytyy, mutta minä etsin paikkaa, missä muinoin oli pieni sievä huvimaja, jonkinlainen pieni torni. Sitä ei enää löytynyt, ei edes pohjakiviä, mutta arvelen, että se oli juuri tässä, missä nyt on tällainen teos, minulle se huvimaja, jossa äidin kanssa taannoin maisemaa ihastelin.

Kun toinen ryhmämme laskeutui Sammon ryöstön lumoihin, oli meidän vuoromme nauttia Retretin ravintolan antimista, kunnes siirryimme pihasta toiseen.

Johanna Oraksen taidekartano  aivan Retretin naapurina on todella parhaassa paikassa. Upea puutarha valtavine puineen varjostaa kaunista rakennusta, jonka ulkoseinääkin koristaa kukkataulu.

Siitä oli otettava kuva tuon alla rehottavan parsan takia. Sodan jälkeen samanlainen kasvoi äidin kasvimaalla ja kertoi, että äiti oli nuoren herrasväessa piikoessaan oppinut tavoille. En muista että sitä koskaan olisi syöty, vaan versot saivat kasvaa kukkakimppujen lisäkkeiksi. 

Valtavalla pihaterassilla itse emäntä

tyttärensä kanssa tarjosi meille kuplivaa  ja kertoi tämän vuoden näyttelystään, jossa kuuluisien maalareitten taulujen katseenvangitsijaksi hän on aina maalannut kallan. Kuten Poika ja kalla, haavoittunut kalla jne. Kallakuvia olikin todella paljon,mutta mukaan oli toki mahtunut myös näitä ihania runsaita kuvia eläimista, ihmisistä ja kukkasista (kuva 0042)

Olihan mukana  vierailijoitakin, tässä yksi mainioimpia teoksia, jonka pikkuhuoneesta löysin (kuva 0035) sekatekniikalla tehdyt ja upeasti puetut korppi ja varis juttusilla.

Johannan työhuoneessa saimme ihailla hänen upeita pukujaan, joita on käytetty eri puolilla maailmaa näyttelyitten avajaisissa ja hienoissa juhlissa. Seinällinen kehtikeikkeitä kertoo tästä ihmeellisestä matkasta ja yhdellä seinällä komeilee vielä hiukan keskentekoinen muotokuva Saimi Hoyerista.

Meidän on aika siirtyä jäkkeen bussiin, jatkamme matkaa Taidelaiturille Punkaharjun asemalle. Siellä meidät vastaanottaa parrakas harmaashortsinen herra, kotoisa tunnelma tulvahtaa vastaan, pieni koira kiertelee jaloissamme, asemarakennuksen koristeelllisen kattolistoituksen alle lennähtää pääsky toisensa perään. Suuret puut huokailevat ympärillä, kun kuuntelemme aseman tarinaa.

Kiertelemme polkua pitkin, pikkuvajassa on nähtävillä tällaista taidetta,

Puutarhaa on koitettu saada entiseen loistoonsa sellaisilla kasveilla joita siellä on ammoin kasvanut, yhteen kulmaan on siirretty tsasouna, joka on ollut tärkeässä osassa televisiosarjassakin, ja pitkä puukuja johtaa meidät asemalaiturille, jossa komeilee Miina Äkkijyrkän Lehmä, autonosista koottu! (kuva0056)    

Sisällä harmittelen valtavia itämaisia mattoja kaikkialla… miten, me kuljemme täällä kenkinemme, ei se haittaa, sanoo isäntä, ne on aitoja, ei tarvitse kuin imuroida! Talo on täynnä aivan uskomatonta taiteilijoitten ilotulitusta. Kuinka on ollut mahdollista kerätä näin paljon häikäisevää lasitaidetta, maalauksia, vanhan ajan tavaroita jopa näitä ihania pieniä posliiniesineitä hyllymetreittäin!

Kaiken ihastelun ja ihmettelemisen jälkeen nautimme romanttisella kioskilla piirakkakahvit ja hyvästelimme satumaan haltiamaisen isännän. Tästä alkoi jo kotimatka, jolle ei retken vetäjän monista suostutteluista huolimatta yhteislaula aikaansaatu. Sen sijaan Iloisen Pässin Puotiin melkein koko bussillinen vielä jaksoi, moni taisi siinä mennen tullen bää-bäätä laitumelle laulaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *