Vaikeita valintoja Lemin musiikkijuhlilla

Teksti Sirkka-Liisa Vaalivirta 
Lemin musiikkijuhlien ketju sai taas hienon jatkon koronasta huolimatta. Tänä vuonna harkitsin ensi kertaa jopa yöpymistä seutukunnalla, niin vaikea oli valita mitä kaikkea halusin kuulla ja nähdä.

Essi Höglund, Kirill Kozlovski ja Martti Rousi iloitsivat onnistuneesta konsertistaan. Kozlovskin nuotinkäänyäjänä toimi Nicolas Pulkkinen (selin).

Kun juhlaviikko alkoi torstaina Puccinin Toscalla, kiusaus oli valtava – olisin todella halunnut nähdä, kuinka iso projekti mahdutetaan kirkon alttarille, mitä oli pakko jättää pois ja miten mitäkin kohtausta on sovitettu pieniin puitteisiin. Toki kiinnosti sekin, kuinka Kalle Virtanen hoitaisi oman osuutensa… Järki oli kuitenkin pakko ottaa käteen, näillä polttonesteiden hinnoilla ajelut piti jättää mahdollisimman vähiin.

Halusin ehdottomasti nähdä ja kuulla selloa Martti Rousin soittamana ja siksipä  lähdin matkaan perjantaina 30.7. iltakonserttiin kirkkoon. Oli juuri satanut, ja märät soratiet kutsuivat lintuja täydentämään kivipiirojaan. Ensin säikäyttelin kyyhkyjä lentoon siellä täällä, Lantan kylän peltotiellä korppi poikineen  nousi hiilenmustille siivilleen, enkä ole koskaan nähnyt tiellä niin suurta räystäspääskyjen kokousta kuin tällä matkalla!

Kirkon pihassa sain lippuni tämän lehden päätoimittajalta Kaija Lankialta, ja yhdessä me eukot valitsimme hyvän paikan turvavälein varmitetuista penkeistä. Kasvomaskit kasvoilla olimme kaikki yhtä ”tuntemattomia”. En saanut selvää kaikesta, mitä juhlien johtaja Erik Rousi mikrofooniin puhui, mutta olin kuulevinani, että odottamani sellisti on hänen enonsa.

Konserri alkoi pianisti Kirill Kozlovskin esittämällä Ruht Crawfort Seegerin Kaleidoscopic Chenges on an Original Theme Ending with o Fugue. Tämä oli todellakin kuin olisi kaleidoskooppiin katsellut! Joku sanoisi, ettei siinä ole päätä eikä häntää! Punainen lanka puuttui minunkin mielestäni, mutta jännitystä todellakin piisasi, koskaan ei tiennyt mitä vastaan tulee. Musiikissaan runoilijan urasta haaveillut Ruth on selvästi saanut vaikutteita  opettajaltaan ja mieheltään Charles Seegeriltä.

Minusta piano kertoi tavallista tarinaa perhe-elämästä, selvää sekasortoa, lapset kirmailivat ja kinastelivat, isäpappa vakain askelin ja lujalla äänellä käski kakarat hiljaisiksi, taisipa välillä jotain särkyäkin, eikä talon kissakaan koskettimilta pois tahtonut pysyä….

Jos tämä kaikki oli ihan oikeesti nuotteihin kirjoitettu, niin olisinpa halunnut nuo nähdä  -menikö kaikki varmasti oikein. Hauska kappale, aika outo. Musiikin maisteriksi 2005 valmistunut, pitkään opettanut ja kilpailuissa menestynyt pianisti nuotinluvun taisi, ja hyvin pysyi kärryillä myös nuottisivujan kääntäjä.

Seuraavaksi mukaan tuli keijumaisen hento viulisti Essi Höglund, jonka käsissä viulu kesti yllättävän kovaa käsittelyä. Amy Beachin Viulusonaatti op. 34, parkui, vinkui, jousi tanssi leikkisästi kielillä, ja hienot pitkät hiljaiset, ohuen ohuet sävelet aivan viilsivät rintaa. Jos minun olisi pitänyt huolehtia nuottien kääntämisestä – olisin unohtunut useasti vain kuuntelemaan ja katselemaan soittajien eläväisia ilmeitä ja eleitä.

Ja miten paljoon on ehtinyt mukaan itse tämä viulutaiteilija! Paljon esiintynyt, kilpaillut ja kouluttautunut solisti, kamarimuusiikko, konserttimestari parhaissa orkestereissa! Mistä löytyy aika ja tarmo, mistä se tarvittava palo! 

Pienen kahvipaussin jälkeen saimme kuulla kaikkia kolmea taiteilijaa, kun kaipaamani sellisti Martti Rousi istuutui omalle paikalleen. Minä niin rakastan sellon syvää ja pehmeää ääntä!  Aikanaan kannoin pitkään kaunaa eräälle lahjakkaalle naissellistille, joka hylkäsi soittimen ja  siirtyi laulamaan kevyttä musiikkia, mutta nyt sain tätä makiaa mahan täydeltä!

Sen lisäksi, että Rousi on pitkän uransa aikana ehtinyt taiteeliseksi johtajaksi niin Turun musiikkijuhliin kuin Sibafestiinkin, on hän ollut samassa tehtävässä myös Lemillä. Kuvittelen, että oli myös silloin, kun musiikkijuhlat veivät meidät jopa Saimaan aalloille, vein jo hiukan dementoituneen äitini musiikkiristeilylle – olen yhä onnellinen, että sain tarjota äidille niin ihanan iltahetken! 

Nyt meille tarjottiin Pjotr Tsaikovskia, Pianotrio a-molli op.50. Hieno kokonaisuus, selkeät sävelet , toistuvat teemat, toisiaan kiusoittelevat soittimet, hurjia juoksutuksia. Ja se sello! Silmäni nauliutuivat jouseen, joka keikkui ja kiikkui, sormiin jotka näppäilivät pientä kutittavaa  pizzicatoa, tai jäljittelivät minibassoa.  Jotenkin tuli mieleen kouluaikojen musiikinopettajani Lempi Olkku, ja hänen värisevät korvansa, kun kuuntelimme tunnilla Sibeliusta. Rousin värisevät poskilihakset näen yhä silmissäni.

Yhdessä viulu ja sello loihtivat surumielisen tunnelman, kuulin myös kellopelin, ja laineilla keikkuva joutsenen höyhenen, joka yritti ehtiä rantakivelle,ennen seuraavaa lainetta. Piano toi dramatiikkaa musiikkiin, ja alakuloiset jouset tunkivat suoraan sydämeen.

Pihamaalla tapasimme iäkkään hiihtäjäsukuun kuuluvan arvokkaan naisen, joka valitti, ettei tuntenut musiikkia sen paremmin… mutta se tunne, ne mielen liikkeet kuunnellessa. Olen samaa mieltä, en tunne partituureja, en erittele osioita, en etsi virheitä, annan vain musiikin viedä, koen sen oman mielikuvituksen mukaan.

Musiikki on meitä kaikkia varten, tässä on kiitollinen kertomus perjantai-illan konsertista ihan pelkällä mutu-tunnelmalla. Kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *