Savitaipaleen Mieslaulajat ja Savitaipaleen soittokunta: Taiston päivän konsertti
Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Savitaipaleen Koulukeskuksen auditoria täyttyi viimeisiä lisäistuimiakin myöten, kun odottavin mielin saavuimme kuulemaan Sisko Taalikaisen järjestämää isänsä Taisto Taalikaisen muistelukonserttia.
Jos oli isä-Taisto aikaansaava ja monipuolinen musiikkimies, niin eipä ole tytärkään kauaksi puusta pudonnut. Mieskuoron lisäksi hän ohjaa myös orkesteria, ja siinä sivussa soittaa itsekin: koskettimia, trumpettia ja viulua, samassa konsertissa! Iltaa juonsi mukavaan tapaansa Ari Lindqvist.
Ohjelma alkoi – tietenkin, Savitaipaleen ukot -kappaleella, joka on vuosien myötä saanut lisää nimiä listaansa, säestäjänä haitarillaan Heikki Hytti, ja sovittajaksi mainittiin Vilho Matikka. Tällä reippaalla laululla on ilhdutettu varmaan tuhansia ihmisiä joka vuosi!
Juonto kertoi Taalikaisen perheen perheen taipaleesta, vuonna -60 muuttivat Kouvolasta nykyiselle kotiseudulle. (Kouvolassa asuivat muuten samassa talossa isäni uusperheen kanssa, molemmilla kolme lähes samanikäistä tytärtä, isä-Piippu ja Taisto ystävystyivät silloin.) Mainittiin myös Taiston musiikillinen vaikutus toiseenkin naapurikaupunkiin Lappeenrantaan, ja moni muistaa vielä vappukonsertit vesitornista Savitaipaleella.
Juha Vainio oli yksi suosikki musiikin tekijöiden joukossa, sanoitukset menivät suoraan sydämeen. ”En päivääkään vaihtaisi pois” (säv. Reino Markkula) esitettiin taiston sovituksella.
Jukka Kuoppamäen ”Tämä taivas, tämä maa” kajahteli komeasti Siskon säestäessä uruilla, Heikin haitarilla. Lindqvist kertoi Taiston kuoronjohtajuudesta, joka oli pitkä, vuodesta 1977-2010. Äänenavauksena hän käytti usein hyviä vitsejä, siinä kun oikein naurettiin, niin toki sai pallea puhtia ja mieli avautui laulelolle. Joskus johtaminen oli hiukan hankalaa, jos johtaja itse seisoi piilossa kontrabassonsa takana, ja kuoro ehti unohtaa alkuäänet… eihän siitä mitään tule, ja niinpä Taisto oli stopannut epävireisen esityksen, ja pyytänyt harmonikalta oikeat äänet.
Vainion ”Uudelleen jos luokses tulla voin” (säv. Jaakko Borg) soi kauniisti ja haikeasti, varsin upea oli myös Jukka Kuoppamäen ”Minä katson tätä maata”. Kuoron äänet soivat kauniisti, niissä on miehekästä voimaa ja tarkkuutta, ja hienoa herkkyyttä, kun musiikki sitä vaatii. Äänialat jakaantuvat vajaan kahdenkymmenen miehen kuorossa hienosti, kaikki äänet kuuluvat sopivasti. Jos tämä kappale oli kaunis, niin samaa voi sanoa Erik Lindströmin ”Virran viemää” laulusta, jota esitystä ei Olavi Virtakaan olisi hävennyt! Hienoa!
Väliajalla Savitaipaleen Kirkonseudun Martat tarjosivat herkulliset kakkulahvit, ja vapaehtoinen kannatus maksu kuorolla kutsui kilauttamaan maitotonkkaa… Väliaikamusiikkia olisi kyllä miellään jäänyt katsomaan, sillä Siskon johtama soittokunta soitti varsin mallikkaasti yksinäisestä saarnipuusta ja kesäisestä päivästä ilman paitaa ahon laittaa kulkien…
Ohjelma alkoi hyvin arvioidun kahvipaussin jälkeen Torvisoittokunna esittämällä, Taisto Taalikaisen säveltämällä ja sovittamalla ”Valse à la rondolla” – kuinkahan paljon varsinaisia sävellyksiäkin mahtaa olla! Hieno kappale hienolta porukalta, vain Taiston oma vetopasuuna puuttui.
Kun mieslaulajat palasivat jälleen yleisön eteen, tuli juontajallekin hiukan kiire, oli jo menossa hiljaista kylätietä, kun taas ”Poijjaat ne raitllla lauleloo” pohojalaasella uholla ja mahtailulla, Olavi Pesosen sovitus kansalaulusta. Kyllä lähtee ääntä pontevista pojista, mutta hienosti rauhoittuivat sitten siihen yhteen Taiston lempikappaleista, ” Hiljaiselle kylätielle” (säv. Toivo Kärki, san. Repe Helismaa).
”Pohjolan yössä” oli pientä hämäryyttä, johtuikohan siitä että Tapio Rautavaaran ääni soi aika vakaasti tämän kuulija korvissa, polku perilla löytyi kyllä rtipirinnakkain. ”Äänisen aallot” antoi näytteen kuoron voimasta (säv. George de Godzinsky, san. Kerttu Mustonen). Sota-aikaan laulettiin paljon venäläistä musiikkia, ja kenraali Airola oli kovasti kaivannut kotimaista, ja varsin suosittuhan tästä tulikin.
”Raatteentie” on mielestäni hiukan ristiriitainen kappale (säv.sov. Kalevi Hautamäki, san. Rauno Solio). Minusta on hieno se laaja kivikenttä, joka sodan muistomerkiksi on rakennettu, ja hiljaa soivat kellot siinä keskellä. Se on kunnianosoitus kaikille uhreille. Mutta kun laulamme venäläisistä sotilaista, emme aina muista, että nämä olivat ukrainalaisia, huonosti vaatetettuja pakkosotilaita, jotka eivät taistelleet kotimaansa puolesta. Oli hyvä, ettei sitä tiedetty silloin, mutta ajattelen, että ellei Raatteella käynyt niinkuin kävi olisimme nyt Ukrainan asemassa, joka ei hyvä ole nytkään… kuitenkin näistä ajatuksista huolimatta tämä laulu sai kuorolta ansaitsemansa riemun ja voiman, sodan traagisen soinnin.
Taiston lempikappale ”Kotkan poikii ilman siipii” tuli esittettyä kuulema tekijänsä Juha Vainion jokaisessa omassa konsertissa. Eikä ihme. Kauniisti soivat miesäänet, ja minulle tuli mieleen yksi pieni hetki eräänä kuoro-iltana. Olin menossa Siskon sekakuoroon, kun edessä pimeällä pihalla kulki haparoiden muuan mies, jalat eivät tahtoneet jaksaa eteenpäin, mutta kuoroon teki mielti. Tarjosin Taistolle käsivartta, ja hiljaa hiivimme perille. Oven hän kuitenkin tahtoi herrasmiehen tavoin avata minulle….kotkapoika ilman siipii…
Jos edellinen kappale muistoineen sai vedet silmiin, ei ”Veteraanin iltahuuto” päästänyt seisten kuuntelevaa yleisöä yhtään helpommalla. Ihana, ihana.
Ylimääräisenä saimme kuulla herkän ”Iltalaulun” ja yleisön pyynnästä tilaisuus päätettiin yhdessä komiasti laulettuun ”Karjalaisten lauluun”