Maalismietteitä Mäntyperältä

Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaaivirta

Liekö muilla kylillä keväisen riehakasta tunnelmaa, innostuksen ihanaa olotilaa, jolloin ajatuksissa pyörivät ikkunan pesut, kasvimaat ja aurinkovarjot. Mäntyperän  eukon aatokset ovat lokakuisen koiranpaskan tasolla, kuin olisi vuoroin jäätynyt, peittynyt hankeen, ja nyt vesisateiden sulattamana luotaantyöntävänä tien laitamalla lilluvana ja kohta kengänpohjassasi salin matolle juonisti siirtymässä….  

Sitä kuljeksii känny taskussa, vilkaisee aina välillä, jotta onko kenttiä, riittääkö akku, ja kas kun kukaan ei soita. Kunnes huomaa, ettei ole päiväkausiin itsekään ketään soitolla muistanut! Pihassa katselee tielle, ja ihmettelee, kun ei ketään tule, ei näy reippaita mökkiläisiä patikoimassa, koiraa ulkoiluttamassa, ei ensimmäisiä pyöräilijöitä, ei kuravesilammikoihin hyppiviä lapsosia. Ja sitten muistelee, milloin on itse käynyt ketään tervehtimässä….

Tässä taannoin meitä jo hiukan ”löysättiin” (sana tarkoittaa porojen keväistä metsiin päästämistä),  koronan suhteen annettiin siimaa. Nyt voi jo mennä terassille, Saipan peliin ja konsertteihin. Varoen jopa naapuriin kyläilemään, mutta vieläkin on syytä mennä maskien kanssa, käsiä turvavesin hölväten tarjolla olevista pumppupulloista… Eläkeläisten tanssit toki taas peruttiin, vaikka bussiretkiä voi tehdä, hautajaisiin pääsi jo koko suku, mutta halailua ei oikein vieläkään suositella.

Tekosyitä on tullut keksittyä nyt jo pari vuotta, ja miten taitaviksi siinä onkaan tultu!  Kelit olivat aurinkoisten päivien jälkeen aika huonoja täällä syrjäkylillä, ja eukkoa ihan pikkusen (!) pelotti lähteä liukastelemaan Sievän Sinisen kanssa hoitamattomia kulkureittejä myöten.

Vetkustusta keksi ja keksi, illalla toki miettu mihin kaikkeen mukavaan huomenna ehtisi, tai minkälaisessa tapahtumassa käväisisi…j a sitte tunti tunnilta aamupäivän aikana luopui suunnitelmista, kanteli puita, lämmitti tupaa, huolettomasti heitti kattilaan mitä eteen sattui, ja söi omituisia päivällisiä , ”ota mitä sattuu olemaan” -resptilillä…

Mäntyperällä on passivoitu! Pahan kerran. Ainoa riemu tai pohdinnan aihe löytyy telkkarista, sekin hitaasti. Kun istut tuijottaen tylsänä välkkyvää ruutua ,kauhistut kuullessasi mainoksen myyvän ”käytettyjä croisantteja”, tai ”herkullista kanapaskaa”, tylsyyteen keskittyminen on semmosta, että eukkoa oikein pelottaa ajatella pääsiäistä, jolloin aletaan mainostaa omaa herkkua, pääsiäispashaa! Viikon verran eukko on pohtinut mikä on uuden kermatoffee-jäätelöpuikon salaisuus, sen voi  kotoa lähtiessä pujahuttaa reppuun käärepaperissaan, patikoida ja meloa vaikkapa Repoveellä, ja ottaa sitten suussasulavan jäisenä pakkauksestaan nauttiakseen sen (tuntikausien jälkeen!) kuumalla kalliollla istuessaan!

Sitten tuli se myrsky. Hyvin varustautunut eukko huomasi, että yksi kolmesta patteriradiosta oli täyspäinen, pattereissa oli virtaa. Ledkynttilöistä puolet loivat lepattavaa valoa tupaan, eikä oikeitten kynttilöidenkään valossa nähnyt lukea. Mutta mikä loistava ajoitus, Mäntyperän eukko sai kupillisen kahvia keittimellä, ennekuin sähköt menivät. Viimeiset tipat tipahtelivat äänekkäästi pannuun hiirenhiljaisessa sähköttömässä tuvassa!

Myrskyn jälkeen valkoiset hanget olivat roskien peittämät. Tienristeykseen oli kasvanut aita pudonneista oksista. Eukko otti pitkän kepin, ja heitteli enimpiä kotitiensä laitamille, ja  kas, ihan pieniä pikkuruisia pätkiä havuista, käyvyistä ja köynnöshortensian kuivuneesta oksasta ihan väkisellä tarttui käteen…. mitäpä jos kokeilisin, vieläkö piirtäminen onnistuisi! No, tässä sinulle kuvat niistä! Myrskyn kauniit kuvat.

Arvaapa onnistuiko skannaus… no eipä tietenkään, tylsistyneet aivot eivät vain keksineet sitä yksinkertaista kosnstia, jonka pojanpoika vuosia sitten neuvoi, ja niinpä eukko kopioi, valokuvasi ja laittoi tiedostoon, josta sitten – toivottavasti tähän! 

Kun uutiset ovat masentavia, ja omatkin ajatukset tuppaavat sinne koiranpaskan tasolle, niin sokerina kakun päälle eukko on jäännyt ”varmuudenvuoksi-karanteeniin” joksikin aikaa. Tässäpä on nyt aikaa toteuttaa Laura Kolben ihania ajatuksia vanhenevan naisen itsensä hyväksymisestä. Joka kerta peilin ohi kulkiessaan eukko opettelee ajattelemaan itsestään suuria… kyllähän se tukka lähtee, mutta aika paljon site silti on vielä jäljellä, mahtavat allit, mutta keveesti kulkee viel polttopuut tupaan… kesä tulee, sääret on  – no karmeet, mutta aurinkoa tulevat saamaan juuri sen minkä Luoja suo.

Ja saavutetuista eduista en luovu, laihduttamiseen ei ole mittään syytä niin kauan kuin kilonsa jaksaa kantaa, ja syli on pehmee  mummin kultasille… Pitää katsoa itseään pilke silmäkulmassa, olla onnellinen olemassaolosta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.