Parempi myöhään kuin ei ensinkään 

 Rakuunasoittokunta Taipalsaaren kirkossa

(juttua täydennetty 15.11. klo 17.00.)

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Pimeä ilta, lämmin ja leuto – jos silmät sulkee, niin melkein keväinen. Kirkon piha alkaa täyttyä autoista, ja valoisa sinisävyinen kirkkosalikin alkaa olla täynnä. Pääsemme eteen, penkkiin jossa lukee ”varattu”. Käykää vaan siihen, kehottaa herrasmies paperinippu käsissään. Taipalsaaren X-kippari Osmo Savolainen nousee pienelle korokkeelle toivottamaan tervetulleiksi niin rakuunat kuin kuulijatkin.

Hän kertoo, että konsertti piti olla jo noin vuosi sitten, se oli tilattu Taipalsaaren juhlavuoden päätöskonsertiksi, mutta niinhän siinä kävi kuin monelle muullekin tapahtumalle. Ohjelma on kuitenkin pidetty ”hengissä”, ja nyt saamme sen kuulla. 

Soittokuntaa johtaa kapellimestari musiikkimajuri Tomi Väisänen, joka  kertoo orkesteristaan selvästi hiukan ylpeänä, eikä epäröi mainita, että kaikki solistitkin löytyvät omasta orkesterista. Konsertti alkaa juhlavasti Alfred Reedin A Festival Preludilla, jonka jälkeen kuullaan yömusiikkia, jossa ensimmäisenä solistina esiintyy huilisti Toni Kovanen.

Suite Belsazar´s Gastmahl, Nro 3 Nocturne on Jyrki Kovasen sovitus Sibeliusta, ei ihan tuttu Nocturne siis, mutta kyllä helisee huilu, tuuli humisee ja yölinnut laulavat hiukan riitasointuisinakin. 

Riku Niemen ja Elias Seppälän sovittamana kuullaan Lasse Mårtensonin ihana, kaikille tuttu Myrskyluodon Maija. Haikeat soinnut alttosaksofonilla soittaa vain muutaman vuoden orkesterissa ollut Roope Niva.

Pala kurkussa tätä kuuntelee, lopussa rantakiviin kilisevät jäähileet päättävät kappaleen kuin kyyneleet… Trumpetin nostaa huulilleen jo kolmas solisti Toni Herrala, joka tinamaisen himmeällä soittimellaan täräyttää  kirkon holveihin Joseph Haydnin Trumpettikonserton, osa 2. Trumpetti kuuluu ehdottomasti sotilasmusiikkiin, se ei pyytele eikä rukoile, sen vahva ja hiukan terävä ääni menee luihin ja ytimiin!  

Suomenlipulle 100-vuotisjuhlavuonna tehty, hiukan tuntemattomammaksi jäänyt Timo Forströmin Liehu saisi kuulua useammin, eikä kai haittaisi vaikka sen joku sanoittaisikin (vai liekö jo sanat saatu?). Mutta P.J.Hannikaisen Suojelusenkeli on sitäkin tutumpi. Sen  esittivät Annika Toivonen alttosaksofonilla  (joka muuten oli kaunis kuin karamelli!) ja Marko Saikko baritonitorvellaan. Näillä solisteilla orkesterivuosia oli jo hiukan enemmän, oliko 13-8 vuotta.

Soittimet sopivat kauniisti yhteen, ihastuin erikoisesti baritonitorven pehmeään, turvalliseen sointiin  – ja ensi kertaa  marimbakin antoi kuivan puun ääntä, kuin olisi lapsoset sillä huojuvalla sillalla kävellet… 

Höstvisa, Erna Tauron ihana Syyslaulu ei minun korviini kuulu yhtään kertaa niin, etten kyyneliä nielisi. Tämä Olof Jörnbrinkin sovitus oli hieno  – eikä orkesterin tarvinnut yhtään muistella laulun sanoja  ”miten paljon tehdä halusin, miten vähän siitä aikaan sainkaan..”

Veikka tätä ei nyt laulettukaan, niin mainitsen kuitenkin, että harvoin kuulee yhtä hyvää suomennosta kuin tässä laulussa, ne soivat mielessäni kummallakin kielellä… Ihana esitys! 

Ja sitten päästiin marimbaan! Isäni rakenteli puukapuloista ksylofoneja, jota soitteli jo sodan aikana ”Viinakorven rytmiveikoissa” ja soden jälkeen opetti minutkin. Yhdessä esiinnyimme, mutta itse en koskaan oppinut soittamaan neljällä palikalla….

Puun äänet ovat ihania, ja odotin koko konsertin alun kuulevani sitä – ja näkeväni, kuinka soittaja ehtii suuren soittimensa päästä päähän! Mutta kyllä vain osasi ja ehti Timo Manninen (alla kuvassa oikealla) sokeriseen meininkiin, kilkutellessan Sammutin Sugaria, osa kolme. Melkein voisi tanssitaiteilijaksi luulla tätä herraa, joka oli jo lautasia käyttänyt säntillisesti leijuttaen loppukaiut hiljaa häipymään!

Lopulta solistiksi nousi orkesterin johtaja Tomi Väisänen oboellaan, Ennio Morriconen Cabriel´s oboe soi kauniisti hiukan haikeana, ja elokuvamusiikkia tietenkin ”Main theme from film The mission.

Viimeiseksi kappaleeksi kuulimme Arvo Kuikan sovittaman Sibeliuksen Finlandian. se on mahtava, ja oli sitä nytkin! En tiedä johtuuko kasarmitaustastani, mutta minusta se pitäisi aina kuulla seisten. Mielessäni seisoin, ja voi miten rummut iskivät voimaa ja hurjaa isämaallisuutta sisimpään tällaisena aikana, kun itsenäisyys ei ole kaikilla varmaa, eikä meilläkään vielä kovin pitkää. Mikään ei ole itsestäänselvää!

Lopulta pitkien ablodien jälkeen ja kukkien jälkeen Tomi Väisänen pahoitteli, ettei heillä ole nyt varattuna ylimääräistä, mutta kiitteli yleisöä ja soittajiaan.

Kotimatkalla kuu seurasi meitä vaaleitten pilvien pyyhkiessä sen poskia, tähdet tuikkivat, ja korvat olivat yhä täynnä upeaa musiikkia, ja ajatuksissa kimmelsivät kirkon valot, soittimet ja luurankotakit!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.