Savitaipaleella arvokas itsenäisyysjuhla

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Auraamattomien teiden takaa vaelsi vakaa kansa suomalaistyyliseen vakavaan ja arvokkaaseen juhlaan Savitaipaleen Europaeuksen koululle. Pihoilla liehuivat siniristiliput alakuloisina harmaitten pilvien alla.

Kun astuin koulukeskuksen ovesta juhlapaikalle melkein säikähdin, näkymä oli kuin hautajaisista, tummapukuiset ihmiset istuivat kahvill … Vakaa karjalainen kansa juhlimassa itsenäisyyttä. Maailmantilanteestako johtui oma mielentilanne ja tunnelma!

Päivä oli alkanut kirkossa, jatkunut kunniakäynnillä sankarihaudoilla, ja nyt jatkoimme kahvilla ja valmistauduimme pääjuhlaan. Kauniit sinivalkoiset kukkakimput pianon vieressä odottivat ottajiaan, ja arvokkaan juhlan aloitti Adoramus-kuoro Aino Juntusen johdolla.

Varsinkin ”Tuonen lehto” soi kauniisti tummaa taustaa vasten, ja minulla ristiriitaiset tunnelmat jatkuivat, kunnes ymmärsin miten kipeästi laulu kertoi itsenäisyytemme hinnasta  – niin moni saattoi silloin rakkaansa hienoon hietakehtoon…

Ihmettelin hetken, missä ovat lapset ja nuoret tästä juhlasta, heissähän meillä on tulevaisuuden toivo, ja kas, siellähän katsomon ylälaidassa näkyi lastenrattaat, kuului pienen pientä ääntä, ja juhlan loppuun asti yleisön nuorin jaksoi viihtyä sylistä syliin vaihtaen, ja samaan kuvaan sain paikalleen saapuvat nuoret musikantit Isabella ja Alexia Tynkkysen.

Heidän sukkelat sormensa tanssivatkin seuraavaksi pianon koskettimilla, Alexia oli vasta edellisenä iltana lupautunut esiintymään sairastuneen Pinja Olkkosen tilalla.

Vakavaa teemaa jatkoivat runonlausujat Ritva Kontunen ja Anne Niinimäki.

He esittivät Yrjö Jylhän ”Kiirastuli-kokoelmasta” runon ”Äiti ja poika”. Tuskallista oli äidin poikaansa rintamalle saattaa, se on sitä tänäkin päivänä auringonkukkien maassa, mutta sielläkin nuoret miehet sanovat: ”minä tahdon kaatua kunnialla  – vapaan taivaan alla….”

Nyt olikin jo juhlapuheen vuoro. Juhlapuhuja Heikki Pylkkö aloitti puheensa: ” kyl mää niin kauhhiast hämmästyi…”, kun tällainen 70-luvun pullamössö-sukupolven edustaja pyydetään pitämään juhlapuhe… ja muutamien lauseitten jälkeen kertoi kulttuurisihteerin kanssa sopineensa, että puhe olisi alla puoli tuntia…”Selviämme kyllä nopeamminkin, paitsi jos haluatte kuulla lisää, nostakoon kätensä, joka haluaa..”

Voi hitsi, ajattelin, kun kädet auditoriossa nousivat. Kansa oli herätetty kuulemaan. Ja kyllä kannattikin. Saimme kuulla kauniita pieniä asioita, kuten tarinan taannoin neulotuista veteraanivillasukista. Puhujakin oli saanut yhdet, kun niitä oli tullut niin paljon. Oli kuulema parhaat ikinä. Puheeseen tulivat mukaan papan tehtailemat sukset, ja monet hauskat jutut sekä tietenkin selitys, kuinka hän liittyy itse näihin veteraaniasioihin.

Aika lailla liittyykin, huomasin. Savitaipaleen sotaveteraanien historiikki-kirjan teossa hän on ollut mukana ja tutkinut siis pohjia myöten näitä asioita. Nyt kun yhdistys on tullut tiensä päähän, muistot jää. Tärkeää on myös aineeton perintö. Muutama vuosikymmen sitten armeijassa koulutettiin ”ei jos sota tulee, vaan kun se tulee”-systeemillä – eikä nukuksissa auta koskaan olla.

Minusta oli todella kaunis lause ”Sotasankareita olivat kaikki, kukin kykyjensä mukaan.” Miten lohdullista!  Pelko ja velvollisuudentunto taistelivat joka mielessä, ja toivo paremmasta huomisesta. Sodan jälkeen ihmiset oppivat elämään silmät auki, mieli nöyränä…

Miten paljon uhrasi Savitaipalekin, sankarihaudoissa lepää 290 itsenäisyyden puolesta kykyjensä mukaan taistellutta… Hienon ja ajatuksia antaneen puheen jälkeen Heikki Pylkkö palaa kiitosten myötä paikalleen

Juhla jatkui edellä mainitun historiikin julkistamisella. Kyösti Parviainen kertoi historiikin ”Yhdessä silloin, muistoissa aina”- pitkästä taipaleesta. Hän kertoi kirjoittaneensa tekstin jo vuonna 2016. Tietoja on koottu kauan ja kunnan arkistoista on ollut suuri apu, Historiiki taitto on Heikki Pylkön, ja kuvat enimmäkseen hänen isänsä Pentti Pylkön, jolta on myös historiikin toinen alkulause.

Veteraaniyhdistys perustettiin 8.11.1966, puheenjohtajana Viljo Rikkilä. Sodan aikana ja jälkeen eläneet muistavat, ettei sanaa veteraani-saanut käyttää, ja kaikki muukin sodan aikainen oli pitkän aikaa vaiettua, kiellettyä, sitä rähmällään oloa, kuten nykyään monet sanovat. Silloin se oli vapautemme hinta.Yhdistyksen suurimmaksi ponnistukseksi Parviainen kertoi veteraanitalon rakentamisen, muutamassa vuodessa se kuitenkin valstui 1972.

Naisjaosto perustettii 1969, ja seurakunnan kanssa oli monenlaista yhteityötä, erikoisesti Jermuleirit antoivat hengellistä veljesapua sodan särkeneelle mielelle. Parviainen mainitsi myös Hugo Savolaisen ja Pertti Jurvasen  vuonna 2001 julkaiseman ”Olinhan siellä minäkin” -teoksen. Kotirintamanainen-patsaan Savolaisen ideasta yhristys sai aikaan Kaarina ja Eero Vainikan suurella avustuksella. Historiikki-kirjaa saa muun muassa Arja Pylköltä ja K-kaupasta, sen hinta on 20 euroa.  

Kyösti Parviainen.

Oli aika jakaa mitalleja ja kukkia. Pentti Pylkkö upeassa armeijan harmaassa juhlapuvussaan pyysi avukseen yhden viimeisistä lotistamme, Helli Olkkosen, ja Kyösti Parviainen sai ensimmäisenä rintapieleensä ”korkeimman veteraaniyhdistykseen tulleen mitallin”. Lisäksi sotaveteraaniliiton ansiomitallein palkittiin Jukka Vuorinen, Atso Aarnio, Mika Kainusalmi, Terttu Kultanen ja Heikki Pylkkö.

Yleisön joukossa kukkakimpulla muistettiin viime kesänä 100 vuotta täyttänyt Anna Kohonen, joka tyttösenä toimi kenttäsairaalalottana, eli kursi ensihätään kasaan pahoin haavoittuneet, jotta kestäisivät kuljetuksen jatkohoitoon oikeaan sairaalaan. Kaiken sen kauhun nähnyt Anna kuvan keskellä – hymy on tallella!

Kukkakimput saivat myös JR1,  veteraaniyhdistyksen merkittävät tukijat, seurakunta, Lions Club ja Ukkokööri, joka myös esiintyi juhlassa.

Yhdessä köörinkanssa lauloimme Veteraanin iltahuudon, ja kotiin palasin auraamattomia teitä mielessäni satavuotiaan Annan hymy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.