Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta
Kun allekirjoittanut liittyi kirkkokuoroon, ei mieleen tullut tällaisia tilanteita. Ei voikaan enää kirjoittaa juttuja kirkkokuoron konserteista, tai juhlista joissa kuoro esiintyy.
Kameran kanssa ei voi juoksennella kesken esityksen, eikä riveistä voi poistua taukojenkaan aikana. Ja kaikenlainen arviointi – eipä sitä voi tehdä, jos vaikka itse on se ainoa riitasointu esityksessä.
Kuoro saapui kirkkoon tuntia ennen viimeisiä harjoituksia varten, ja omassa mielessä velloi pieni epävarmuus kaikesta mikä kotona oli tuntunut oikealta ja varmalta. Kenraali ei kulkenut.
Mutta kirkko täyttyi juhlijoista, ja kirkkoherra Lea Karhinen toivotti juhlaväen tervetulleeksi. Urkuparvelta häntä ei näkynyt ollenkaan, sillä valtava kattokruunu peittää näkyvyyden alttarin toiselle puolelle. Urut aloittivat O.Kinnusen urkupreludin ”On riemu, kun saan tulla” -ja siihen riemumielin yhdyimme kaikki.
Käytävää myöten tuli ristikulkue, nuoria vapaaehtoisia ja työntekijöitä, seurakunnan palvelijoita ja tärkeä juhlavieras. piispa Mari Parkkinen upeassa vihreässä asussaan hopeanvärinen piispansauva kädessään. Hiippansa hän laski alttarin reunalle, ja istui saarnastuolin alle kuulemaan juuri eilen syntymäpäiväänsä viettäneen Hanna Kilkkisen liturgiaa, siunausta, vuorotervehdystä. Hanna oli pukeutunut juhlavaan purppuranviolettiin väriin. Tunnustimme syntimme, pyysimme anteeksi ja yhdyimme kiitosrukoukseen.
Nyt oli kuoron vuoro. Nousimme seisomaan. Ahti Kuorikosken säveltämä Psalmimusiikki ”Herran armo kestää iäti” on ihana, turvallinen ja kaunis, mutta kotona varmasti osattu ei tuntunutkaan niin varmalta. Onneksi on urut .
Ohjelmassa oli nyt ”Herra armahda” ja päivän rukous, jonka jälkeen kuulimme lumoavan kauniin esityksen klarinetille ja uruille (Sami Tapanainen ja Aino Juntunen). Klarinetti poimi sävelet suoraan taivaasta ja pudotti ne hellästi kuulijan korviin – ah, miten nautin, enkä suinkaan ollut ainoa!
Päivän lukukappaleen luki Tuula Heiskanen jälleen siellä kattokruunun takana piilossa. Mikrofonit tekevät tälle kuulijalle monesti tepposia, tälläkään kerralla en juuri selvää saanut, mutta elämän leivästä…
Oli jälleen kuoron vuoro. A. Guilmantin ”Pie Jesu” on sievä pieni kappale, jossa miesäänet aloittavat, altot tulevat mukaan ja sopraanot viimeksi. Jonakin päivänä minäkään en enää tarvitse nuottikansiota, sitä laulaessani… Sen jälkeen toisen lukukappaleen luki Ossi Hjerppe.
En tiedä,mitä tarkoittaa graduaalivirsi, mutta tähän aikaan ja päivän tekstiin se sopi niin hyvin: ”Leipää pelloilta maan ruumiin ruuaksi saamme.Nälästä varjele, Herramme, siunaa kylväjät maamme… Leipää merien taa eikö kaikille yllä? Kristityt, Isämme leivästä heille riittäisi kyllä!”
Sitten kuulimme piispan saarnan. Hän onnitteli meitä ja kaunista kirkkoamme. Harmittelin edelleen mikrofonia, kaikesta en saanut selvää, kuuntelemisen arvoinen puhe, jonka jälkeen uskontunnustus ja vuoro kuorolle. Ihana laulaa täysillä vanhastaan tuttua, Taneli Kuusiston kuorolle sovittamaa ”Nyt ylös sieluni”. Siellä se kaikui holvistossa omakin pikkuinen ääni toisten riemukkaiden kanssa!
Sen jälkeen klarinetti ja urut johdattivat ohjelmaa eteenpäin esirukoukseen ja uhrivirteen 200, jonka aikana kerättiiin kolehti. Juhlakansaa kutsuttiin ehtoollisen viettoon, sitä jakamassa olikin tällä kertaa neljä pappia ja piispa! Kuoro lauloi Schutzin ”Kaikki katsovat sinua, Herra”, ja Mozartin ”Laudate Dominum”, jossa kuoron omalla sopraanosolistilla Helena Leppälällä on aivan huikea soolo.
Päätössanojen,kiitosrukouksen ja riemukkaasti kaikuvan ”Soi kunniaksi Luojan, virsi 462. jälkeen piispa lausui Herran siunaukse, nosti jälleen hiippansa kutreilleen, tarttui sauvaansa, ja ristikulkue taivalsi kirkon käytävää J.S. Bachin ”Kristus, valo valkeuden” sävelmän noustessa holvistoon urkujen, klarinetin ja viulun (Sisko Taalikainen) yhteissävelin.
Kirkkokansa siirtyi seurakuntatalolle lohikeittolounaalle ja kakkukahveille.Monet jäivät vielä kirkkoon katselemaan kuvia kirkon ja seurakuntalaisten satavuotiselta taipaleelta, niitä olikin kertynyt paljon ja kovasti pohdittiin ketä kuvissa oli, ja miltähän vuodelta muurauskuvat mahtoivat olla.
Kotona vielä muistelin lapsosia,jotka kirkossa olivat kuin kotonaan, ja seurakuntatalon maistuvalla keitolla ja kakkukahveilla olin itsekin huomannut ihmetteleväni, miten kotoisaksi seurakuntaelämä on muutamassa vuosikymmenessä mennyt, siellä meille kahvia jälleen tarjoilivat niin pappi kuin kanttorikin, ja piispan sanoin kirkkomme oven päällä oleva teksti ”Herran pelko on viisauden alku” tarkoittaa oikeastaan ei pelkoa vaan kunnioitusta. Onnea ja siunausta kotikirkollemme, ja synttärisankaripapillemme Hannalle.
Kotona odotti iloinen, toiveikas yllätys – joutsenpari oli tullut joelle!