Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Etelä-Karjalan lintutieteellinen yhdistys Ekly oli kustantanut Savitaipaleen porukalle bussiretken, joten 25.5. kello 7 aamulla reppuselkäinen joukko lastautui Eteläpään koululaisbussiin, ja kaunis, aurinkoinen Urpon-päivän reissu alkoi Markku Paakkisen johdolla
Retken kohteina olivat itärajan vesistöt ja lintupaikat. Parikkalan Siikalahdella pysähdyttiin patosillan lavalle kuuntelemaan kaulushaikaraa. Ruovikko peittää vesinäkymät, eikä kirkas aamupäivä kovin paljon lintuja näyttänyt, mutta paikkana lava on mainio aikaisin keväällä, sekä varmaan myös kesäisinä öinä. Lavalle on helppo huonojalkaisen päästä, eikä pyörätuolikaan ole este.
Lavalta palasimme hiukan takaisin päin, pitkospuille ja lintutorneille, joku taisi käväistä myös ruovikkoon rakennetussa piilokojussa. Miten hieno paikka hämärissä kuunnella ruokosirkkalintua tai -kerttusta. Muisteltiiin sitä aikaa, jolloin pitkokset olivat todella pitkospuut, keikkuvat ja kapeat, ja eräällä yölaulajaretkellä pikku-Oona putosi puilta märkään suohon. Kastumista pahempaa ei onneksi silloin käynyt.
Nyt niin kulkuväylät kuin tornitkin ovat leveitä ja tukevia, osin esteettömiä, ja lehtometsien rehevyys entisellään.
Eväitä syötiin opastuskeskuksen pihassa, joku muu ryhmä tohti tehdä grillikatokseen oikein makkaratuletkin…
Ennallistaminen on nykyajan hiukan outo sana. Luontoahan ei voi ”ennalleen” saada, eikä koskesta tiedä mihin hetkeen se pitäisi ennallistaa, kaikki kun muuttuu koko ajan. Paljon padottuja koskia on vapautettu, ja pohjia kivetty ja sorastettu lohenpoikasten viihtyä. Hiitolanjoki on mainio esimerkki luonnon puuttumisesta ihmisen hankkeisiin. Särkihän kevään tulvavesi suurellla rahalla ennallistetun uoman, siirteli kiviä mielensä mukaan, ja sai aikaan tällaista jälkeä.
Koskelle vie pieni luontopolku, joka lähtee parkkipaikalta säästetyn voimalarakennuksen kupeesta ylös jyrkkää rantapenkkaa, ja metsän halki varsinaiselle tuhoutuneelle työmaalle Lahnesenkoskelle. Jokivarteen rakennettu uusi polku reunustettu suurin kivin, jotka on ketjuin liitetty harvaksi aidaksi. Se on jäänyt osin veden alle.
Valtavia siltoja, portaita ja kaiteita oli tehty ympäri joen rantoja kosken kuohuja katsella ja ihmetellä.
Mutta helppokulkuinen reitti meni myös joen vartta sekä junaradan että maantien ali.
Siellä suvannossa kasvoi mahtavat osmankäämit, jotka tullevat antamaan oman näkemyksensä rantojen ennallistamiseen. Tosin vielä löytyy niin ketunliekoa kuin sinivuokkoakin rantamaisemissa jököttävien korkeajalkaisten kivilintujen luonnollisiksi seuralaisiksi.
Kangaskoski, Lahnasenkoski, Ritakoski.. .koskia niin paljon, että tämän eukon päässä nimet menevät sekaisin, mutta mielenkiintoinen paikka oli myös tuo Lahnasenkoski, jossa käytiin pari vuotta sitten, kun ennallistamiset oli vasta suunnitteilla. Ihmeen paljon onkin aikaansaatu. Tällä koskella tehtaaseen ja voimalaitokseen mennyt rakennettu uoma on nyt tyhjä ja kuiva, joki poukkoilee kivien välistä leveänä kuohuna vapaana.
Ylitse on rakennettu vahva maantiesilta, ja parhaillaan aluetta esiteltiin toiselle ryhmälle. Syötiin loppuja eväitä, ja ihmeteltiin,miten näinkin vähällä vedellä on aikanaan tehty sekä sähköä että pahvia, ja miten kaunis on ollut tehdas.
Kangaskosken voimalaitos lienee vielä kunnossa, mahtavat patoluukut odottavat uusia aikoja.
Ajettiin vielä Saaren Pohjanrantaan, lietteikölle, jossa voikukat kukkivat, ja kevään ensimmäinen ritariperhonen kuivatti siipiään auringossa. Laajan tornin alakerrassa olisi mahtunut vaikka tanssit pitämään, mutta riemunkiljahdukset kertoivat kuitenkin monelle uuden lajin löytyneen vesirajasta. Jänkäsirriäinen siellä töpäköiden tyllien seurassa etsi einettä.
Pienet mutkaiset kylätiet olivat vaatineet monenmonta jarrutusta, ja pienen koulubussimme eturengas parkaisi pahan kerran, kun pysähdyimme lohta ja jätskiä ostamaan kotimatkalla. Imatrankosken kuohut jätettiin siis sovinnolla katsomatta, ja hyvin taitavasti ja turvallisesti kytkintä liu’uttamalla ja käsijarrua käyttäen kuljettajamme toi meidät takaisin kotiin.
